Basson sisuskaluja hankkiessa on ennen tilaamista hyvä olla selvillä siitä mitä tarvitsee ja mitä kojelaudan alle mahtuu. Sen kummemmin asiaa ajattelematta saati mittailematta tilasin Uraltonelta kolme logaritmista Mojotonen 250K potentiometriä. Eipä tullut mieleeni, että näitäkin on saatavilla useita eri kokoisia. Paketin avatessani huomaan tilanneeni 24 millimetrin kokoisia vääntimiä, kun kaikki muut tähän asti näkemäni ovat olleet 16 millimetrisiä. Ei jännittäisi niin paljoa, jos en olisi tullut hankkineeksi myös järkälemäistä Spraguen Vitamin Q -kapasitoria.
Kondensaattorit bassojen ja kitaroiden tonepotikoissa ovatkin saaneet kansainvälisessä internetissä aikaan hämmästelyä, jeesustelua, pätemistä ja noin kolmen Iijoki-sarjan verran puhdasta paskapuhetta. Onneksi myös viisautta löytyy kun kehtaa etsiä ja suhtautuu löytämäänsä informaatioon maalaisjärjellisellä varauksella. Hölmöjä on ihmiskunnan historiassa tavattu vetää nenästä kaikin mahdollisin konstein, eikä kondensaattorikauppa ole tässä asiassa mikään jalo poikkeus. Pikemminkin päinvastoin. Markkinamiesten porinat voivat olla hyvinkin innostavia, mutta on syytä tiedostaa, mitä se kapasitori oikeasti basson sisällä tekee. Yksinkertaistettuna siinä on kaksi elektrodia joiden välissä on läpäisemätön kerros polypropyleeniä, öljyä tai mitä nyt milloinkin eristettä. Kumpikin elektrodi varastoi samansuuruisen sähkövarauksen, toinen negatiivisen ja toinen positiivisen. Potentiometrin ohjaamana se määrää, mitä mikeiltä tulevaa eksytetään maadoitukseen ja mitä päästetään jakille. Näin ollen sävynupin täysin auki vääntävä kuulee soittimestaan leikkaamattoman äänen joka siitä lähtisi ilman kondensaattoria. Vastakkaiseen laitaan mentäessä kondensaattori leikkaa signaalista korkeat taajuudet. Jos kapasistanssi suo, myös osan keskialueesta.
Elekronit ovat elektroneja, eikä niistä yksikään ole toistaan musikaalisempi. Minun järkeni sanoisi, ettei soundiin voi mitenkään vaikuttaa se, minkä materiaalin läpi alkeishiukkanen jättää kulkematta. Kun kyse on sähköstä, tässä tapauksessa vastuksesta ja kapasistanssista, käsitellään ohmeja ja faradeja, ei subjektiivisia mielikuvia "lämpimästä vintage-soundista". Eikö muka täsmälleen samalla kapasistanssilla varustettu kondensaattori tuota saman lopputuloksen, oli se sitten polypropyleeniä tai paperi-öljyä? Asia erikseen ovat keraamiset kapasitorit, jotka muuttavat toimintaansa merkittävästikin olosuhteiden (esim. lämpötilan tai kosteuden) muuttuessa. Muuten, tuo "lämmin vintage-soundi" on sellainen ilmaisu, että sen kuullessaan tekee aina mieli purra pesuvamppua silmät kiinni ja huojua hiljaa paikallaan. Kuunnelkaapa varsin 30-, 40-, 50- ja 60-luvun kitaraäänityksiä. Nämä aikakaudet voitaneen laskea siihen mystiseen vintage-osastoon, mutta mitä "lämmintä" sieltä luulette löytävänne? Kaikkien noiden vuosikymmenten kitarasoundeja leimaa nimenomaan viiltävä diskantti ja kilisevä kylmä terväyys. Jos luulette löytävänne tuolta "lämmintä vintage-soundia", kehoitan teitä olemaan höperehtimättä keskellä kirkasta päivää (paitsi jos on yö, silloin ehkä jättäisin viittauksen vuorokauden aikaan kokonaan pois.)
En tiedä, mutta niin vain Gibson tekee hyvää katetta myymällä romantikoille "60-luvun Bumblebee-kapasitoreja, jotka tuottavat sen lämpimän vintage-soundin". Tämä ansaitsisi sydämellisen röhönaurun, jos ei olisi niin hävytöntä. 125 dollaria kahdesta 50 centin komponentista, jotka on päällystetty värikkäällä kutistesukalla. Ostakaa ostakaa! Ostakaa paska! Taatusti tuore!
Kyseisen kapasitorin hankkiva henkilö ei osta itselleen parempaa soundia, vaan oikeutuksen paukutella henkseleitään kalliiksi tulleen soittimen omistajana. Parhaimmillaan se vaikuttaa toki omistajan ja soittimen väliseen suhteeseen ja sitä kautta soittofiiliksiin jotka kenties välittyvät kuulijalle asti omistautuneessa ja innokkaassa ilmaisussa. Ehkäpä näin, ehkäpä aivan toisin päin.
Kuten aiemmin jo kerroin, on minusta nämä asiat täysin tiedostaen kehkeytynyt Vitamin Q -kapasitorin omistaja. Kyseessä on legendaarisen maineen saavuttanut öljy-paperi -konkka, jonka hankkiakseen täytyy olla vähintään kymmenääri. Minulla oli jo valmiiksi alle kaksi euroa maksanut Orange Drop täsmälleen samalla kapasistanssilla, joka varmastikin olisi ollut täysin toimiva kampe ja mahtunut takuulla massiivisten mojo-potikoiden kaveriksi. Olen kuitenkin tyytyväinen pystyessäni mahduttamaan 15 euron hintaisen Vitamin Q:n soittimeeni. Se on paljon rahaa yhdestä kapasitorista, mutta ei sentään lähelläkään Gibsonin kimalaiskusetusta. Nämä ovat myös soitinrakentajien keskuudessa maailmalla paljon etsiskeltyjä ja hankalasti löydettäviä osia. Uraltonella sattui erä olemaan, joten pakkohan siihen oli tarttua. Ehkä projektin valmistuttua teen videon, jossa vertailen Orange Dropin ja Vitamin Q:n toimintaa.
Mutta Mayaan palatakseni. Tilaamieni hienojen ja laadukkaiden potikoiden varsien kierteet eivät mahdukaan kojelautani reikiin. Tartun mauseriin ja totean, että koolla on väliä, oli sitten kyse vaikka vain millimetristä. Suurin omistamani metalliterä näkyisi olevan 8mm, joten eipä auta kuin marssia Kle-Manille ja päästää Tiina kukkarolle. Vastineeksi kuitenkin saan 10mm terän joka ratkaisee näillä näkymin elämäni pahimmat hankaluudet. Kle-Man Raudan palveluja voin muutenkin täysin hyvillä mielin suositella ihan kenelle tahansa. Tässä vaiheessa lienee hyvä mainita, että kaupallista yhteistyötä ei tämän blogin kirjoittelussa ole yhtäkään kirjainta. Kaikki suositteluni kumpuavat omista kokemuksista, ja Kle-Man on aina minulle pystynyt hoitamaan kaiken tarvitsemani positiivisen can do -asenteen ryydittämänä. Peukut siis ylös Tiinalle ja Kimmolle.
Hyvinhän ne sittenkin mahtuvat kun ei aivan sikinsokin laita. Tykkään kovasti juotostinan kärystä. Jostain syystä se tuo minulle aina mieleen lapsuuden joulut. Miksi näin on, sitä en itsekään tiedä. Ulkona on kaunis alkukevään poutapäivä, mutta minä poika laitan kolvin lämpiämään Rekiretkeä vihellellen. Jazzbasson johdotuksen osaa tehdä vaikka olisikin hieman yksinkertainen. Aloitan maadoituksesta. Äänenvoimakkuutta säätävien potentiometrien oikeimmalla sijaitsevat terminaalit tulevat maihin, joten väännän ne kiinni runkoon ja kiinnitän tinalla. Sitten yhdistän kaikki kolme potikkaa rungoistaan mustalla kaapelilla ja kiinnitän päätepisteen jakin maadoitusrinkulaan. Tonenpotikan kolmanteen sakaraan kiinnitetään kondensaattorin toinen jalka, toinen maadoitetaan. Volumenuppien ensimmäinen sakara on tulo, ne yhdistetään toisiinsa ja viedään tonen lähdön eli keskisakaran kautta jakille. Aikanaan laitan mikeiltä tulevan värillisen johdon kummankin volumen lähtöön ja mustan johdon maahan. Yksi maajohto on kulkeva myös tallan alle.
 |
| Ei ole kaunis. On tarkoituksenmukainen (tarkistin mittarilla). |
Mahtumisongelmia ilmenee myös rungossa. Lollarin käyttämä johto ei ole mitään millirimpulaa, joten eipä kulje näiden reikien kautta. Onneksi on reiäntekokone. Viiden millin terällä pukkaan avaruutta tunneliin. Jo rupesi mahtumaan. Runkoa olenkin hieronut ja kitannut vuoronperään viime päivinä, joten pohjamaalien hankkiminen alkaa olla mielen päällä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti