Osa II - Jazzbasson syvin olemus

Olen päättänyt herättää Mayan henkiin ja tehdä siitä upean niin ääneltään, soitettavuudeltaan kuin ulkonäöltäänkin. Suunnittelen eteneväni kiireettä ja pääseväni hiontahommiin ukkivainaan verstaassa ilmojen lämmittyä hieman. Niinpä kuljetan basson mummolan sivukamarin sängyn alle välivarastointiin, sillä kotona meillä on soittimia nurkat väärällään, eikä säilytystilaa juurikaan ole. Vaimo ei ole minulle suoranaisesti murissut, mutta tiedän ettei hän paatuneena esteetikkona voisi mitenkään sietää makuuhuoneen nurkassa seisovaa bassovainajaa. Luultavasti häntä ahdistaisi jo tieto sen olemassaolosta, vaikka se ei välittömässä näköpiirissä olisikaan. Olkoon siis Maya mummolassa toistaiseksi.

Mikä sitten on jazzbasso? Mitkä ovat ne ominaisuudet, jotka elimellisimmin määrittelevät soittimen syvimmän olemuksen? Alan paneutua aiheeseen lukemalla artikkeleita ja keskustelupalstoja sekä katsomalla tuntikausien edestä Youtube-videoita

Ylhäällä Jazz, alempana Precision.

Ensimmäinen kaupallisesti menestynyt sähköbasso oli Fenderin Precision-malli, joka tuli kuluttajien saataville vuonna 1951. Yhdeksän vuotta myöhemmin markkinoille tullut jazzbasso on kehitetty sen pohjalta hieman erilaisiin tarpeisiin. Siinä missä Precisionin äänimaailma on tummaa ja tasaista jokapaikan bassoa, on Jazzissa dynaamisempi, ikään kuin kirkkaammin piereskelevä soundi. Täysin oikeaa suomenkielistä ilmaisua on hankala keksiä, mutta joka tapauksessa meno on funkimpaa ja groovempaa. Tämä on saatu aikaan mikrofoniratkaisuin. Precisionissa on yksi ns. split coil -mikki, joka on sijoitettu suunnilleen siihen kohtaa, missä Jazzissa sijaitsee kaulamikki. Jazzissa puolestaan on kaksi yksikelaista mikkiä. Kaulan puolella sijaitseva mikrofoni tuottaa presarimaisen tumman ja tanakan soinnin, kun taas tallan lähellä oleva hieman tehokkaampi mikki tekee Jazzille ominaisen diskanttisen röyhtäilyn. Tallamikki on tehokkaampi siitä syystä, että tallan lähellä kieli värähtelee pienemmin liikkein. Lisää tehoa tarvitaan, jotta potentiometrille menevä signaali vastaisi teholtaan kaulamikin signaalia. Molemmille mikeille on oma volumesäätö, mutta 047 mikrofaradin ja 100 volttia sietävän kapasitorin ohjaaman sävypotikan ne jakavat keskenään. Kun toimitaan yksikelaisten parissa, on potentiometrin vastus klassisesti 250 kilo-ohmia. Tässä Mayassa kaikki potentiometrit ovat jostain syystä 500 kilo-ohmisia, mikä on normaali käytäntö tuplakelaisten humbucker-mikrofonien kanssa. Lieneekö sitten Markku joutunut joskus uusimaan potikat, ja käsillä on ollut pelkästään viisisatasia. Kukapa tietää. Kaikki Mayan sisältä löytyvät potentiometrit ovat myöskin lineaarisia. Voluumia säätävässä potentiometrissä tämä on aivan normaalia, mutta perinteisesti tonenupit ovat logaritmisia. 

B-kirjain vastusluvun alussa kertoo potentiometrin olevan lineaarinen. Logaritmisessa vastaava merkintä on A.

Lisätään siis ostoslistaan kolme potentiometriä sekä varmuuden välttämiseksi uusi jakki. Samaan kyytiin otetaan 47NF/100V kondensaattori mallia orange drop. Vanhakin todennäköisesti ajaisi asiansa, mutta uusi maksaa vain hieman alle pari euroa, joten tulkoon mukaan kaiken varalta. Vielä kaveriksi kangaspäällysteistä kaapelia, mustaa ja keltaista puoli metriä molempia.

Jazzbasson kahden mikrofonin sointia yhdistelemällä voidaan saavuttaa laaja valikoima erilaisia äänensävyjä. Precisioniin nähden jazzbassossa on myös ergonomisempi, kevyempi ja virtaviivaisempi runko viisteineen. Lisäksi otelauta kaventuu voimakkaammin lapaa kohden. Satulan leveys Jazzissa on vain 38 millimetriä, kun taas Presarissa se on 42 milliä. Ensimmäiset Leo Fenderin suunnittelemat sähköbassot pyrkivät emuloimaan mahdollisimman tarkoin läskibasson sointia ja näppituntumaa. Niin Presarissa kuin Jazzissakin oli tallansuojuksen, ns. tuhkiksen sisässä pala vaahtomuovia, joka lyhensi soinnin kestoa ja lisäsi siihen kontrabassomaisen tömpsäyksen. Tätä menetelmää käytetään nykyisin harvemmin, ja useimmat näyttävät myös luopuneen tallaa ja mikrofoneja peittävistä suojuksista.

Kaulamikin suojus toimitti myös peukalotuen virkaa. Yksi hämmennystä herättävä ominaisuus Jazzin varustelussa on G-kielen alapuolella pleksissä sijaitseva ns. tugbar. En ole löytänyt sille suomenkielistä vastinetta, mutta kyseessä on eräänlainen kiskontatuki. Varhaiset kontrasta sähköön siirtyneet basistit sijoittivat peukalonsa kaulamikin suojukselle ja nimettömän sekä pikkusormensa tugbarille. Näin syntyneessä puristusotteessa he näppäilivät kieliä pystybassotekniikalla etu- ja keskisormillaan. Toisinaan näki ratkaisuja, joissa mikinsuojukset on poistettu ja tugbar siirretty kielten yläpuolelle toimimaan peukalotukena. Itse haluan kunnioittaa perinteitä, joten Mayaani tulee tugbar sekä suojukset.

Perehtymisen myötä minussa on herännyt aivan uudenlainen kiinnostus ja innostus nimenomaan jazzbassoa kohtaan. Aiemmin jotenkin tylsänä pitämäni Jazz onkin basson historian tärkeimpiä taitekohtia ja kuuluu todella monien alan uudisraivaajien kalustoon. Se taipuu niin monenlaisiin tyylilajeihin. Jaco Pastorius, John Paul Jones, Geddy Lee, Phil Lynott, Marcus Miller, Tina Weymouth, Stanley Clarke... lista on pitkä.

Jaco Pastorius soittamassa Bass of Doomiksi ristimäänsä custom-Jazzia.