Osa XIII - Ette kuulkaa usko, mutta tuli valmiiksi

Tästä lähdettiin ja tähän tultiin.

Niin siinä kävi kuin kävikin, että sain kuin sainkin kasattua kuin kasattuakin kokonaisen jazzbasson Maya-vainaan jämistä. Siitä tuli juuri niin hyvä kuin arvelinkin. Ehkä ei kaikkien standardien mukaan kovin kaunis, mutta komeaääninen. Vähän siis kuin minä itsekin. Parin kuukauden aikana pistin rahaa haisemaan kaikkiaan noin 350-400 euroa, tarkemmin en halua laskeskella. Sitä paitsi tähän hintaan tulee rakennetuksi vielä se nauhaton rauhaton hirviöviulu.

Ensimmäiset audiokokeilut kuuluvat ylläolevalla videolla. Hienoinen chorus-efekti johtuu liian korkealla olevista mikeistä. Voi myös olla, että maadoituksessa mukana olevat metalliset suojukset vaikuttavat magneettikenttään jotenkin. Joka tapauksessa, soundi on mielestäni mitä mainioin. Se ei ole vain lämmin, se on suorastaan kuuma. Jos en olisi itse kasannut hökötystä, arvelisin noita aktiivimikeiksi soundin ja soittotuntuman takia.

Kaulan kulmaa joutuu vielä hitusen säätämään jotta saadaan action juuri oikealle korkeudelle joka kohdasta kaulaa. Samalla ruuvaan mikit Fenderin vintage-viitearvojen sisään mahtuvaksi. Sitten houkuttelen vaimon mukaan jammailemaan, jotta kuulisitte miten Maya sulautuu ryhmätyöhön. Lauantaisaunaan kutsuttu ystävämme Mika on ammattimies kamerahommissa, joten hän tallentaa pikaisen Leskis-coverin saunomisen jälkeen. Sen jälkeen vetäistään vielä pari karaokevetoa samalla kokoonpanolla, mutta säästän teidät siltä komeudelta. Näin se siis soi kanteleen kanssa:

Nyt kun Maya on valmis, saattaa blogipäivityksiin tulla pieni tauko. Tai sitten ei. Sen näkee. Joka tapauksessa aion dokumentoida myös nauhattoman projektin sen loppuun saakka, kävi miten kävi.

Kiitän kiinnostuksestanne ja pysytäänpä kuulolla.

Osa XII - Onko tappi liian iso vai reikä liian ahdas?

Kerran elämässäni joudun minäkin pohtimaan otsikon kysymystä. Puhutaan siis virityskoneiston asentamisvaivoista. Hävetkää, jos muuta ehditte ajatella. Tätä puupalasta on nyt hinkattu ja puleerattu niin sootanasti, että alkaa riittää. Pinta voisi toki näyttää paljon paremmaltakin, mutta rajansa kaikella. On tullut aika kaivella mikkirasia ja kupariteippi jemmasta ja ryhtyä lämmittelemään kolvia.

Yksikelaisilla mikeillä varustettu soitin pörisee aina enemmän tai vähemmän. Humbucker-tyylisissä mikeissä on kaksi eri vaiheessa olevaa kelaa, jotka kumoavat toistensa poimimaa sivuhuminaa. Valitettavasti ne kumoavat myös sellaisia taajuuksia, joista äänensävy voisi hyötyä. Itseäni ei pieni pörinä ole koskaan haitannut, ei musiikissa eikä elämässä yleensä. Tykkään yksikelaisen soundista kuin hullu puurosta. Maadoitusasioihin on kuitenkin syytä kiinnittää erityistä huomiota.

Lollar-mikkien mukana tuli jämäkät ja jäykät tarrapohjaiset vaahtomuovit.

Basson mikkikokonaisuus toimii oman toimensa ohella antennina, joka kiskoo ympäristöstään kaiken löytämänsä signaalin. Niihiin lukeutuu muun muassa verkkovirran 50 Hz huminaa sekä loisteputkien ja sähkövempainten sirinää. Muistan kun poikasena kotona asuessani äänittelin huoneessani kitaroita, ja aina kun joku veti vessan tai laski hanasta vettä, meni minulla otto uusiksi. Nauhalle nimittäin tallentui hyvin kuuluvasti vesipumpun tsirrrrrrrrr...

Kaikki johtavat metalliosat, kuten talla, lisäävät tätä ominaisuutta. Siksi peittelen kaikki onkalot tiiviisti kupariteipillä. Plektrasuojan alapintaan ei tarvitse tuhlata kalliita värkkejä, vaan koulun kuvistunneilta tuttu Uhu Stic ja pala alumiinifoliota riittää ja on itseasiassa myös nopeampi asentaa. Feikkikullitetut mikkisuojukset eivät sellaisenaan tunnu piipauttavan mittaria. Hankaan hiekkapaperilla pinnoitusta pois suojusten alapuolelta, jotta saataisiin nämäkin osat mukaan maadoitusbileisiin.

Tinaan mikit paikoilleen, ruuvaailen basson kasaan ja alan testailla. Vahvistimesta ei tule hillitöntä mölinää ja napoja meisselillä naputellessani kopajaa aivan kuten pitääkin. Myöskään en ilmeisesti ole onnistunut tinatessa kiehauttamaan öljyä rakkaassa Vitamin Q -kapasitorissani, sillä tonepotikkakin tuntuu toimivan hienosti.

Virityskoneistoa en kuitenkaan saa asennettua, sillä lavassa olevat reiät ovat viiksikarvan verran liian pieniä, tai sitten virityskoneiston holkit ovat hitusen liian leveitä. Laajennuksen tarvis on hyvin pieni, mutta en viitsi riskeerata kovaa vaahteraista kaulaa kovin väkivaltaisilla toimenpiteillä. Myöskin absoluuttinen pyöreys vaaditaan, joten en ryhdy vapaalla kädellä viilailemaan. Teen vielä yhden työkaluhankinnan tätä soitinta varten, jolle tosin tullee käyttöä monissa muissakin projekteissa. Tilaan eBaysta viitisen euroa maksavan tappihöylän, eli kiilaporan. Sitten odotellaan posteljoonia.

Seuraavan kolttosen aka nauhattoman ylijäämäosabasson suunnittelu koki historiallisen käänteen, kun yöllä minua puhutteli unessani hieman äkäisen oloisena edesmennyt mestari Pekka Pohjola. Hän oli hyvin adamantti sanellessaan minulle tulevan soittimen mikitysratkaisut.

Paintilla tekemäni hahmotelma siitä, minkä näköisenä suunnilleen Pekka Pohjola minulle unessa näyttäytyi.

Uni oli sen verran vakuuttava, että herättyäni en edes sano vaimolle huomenta, vaan kurotan saman tien puhelimeni yöpöydältä ja tilaan Uraltonelta piezosarjan. Siihen kuuluu 10 piezoelementtiä, metritolkulla johtoa, jakki sekä putkilo puolalaista pikaliimaa.

Ideana on, että Stradivariuksen muotoisen basson valtava koko tarjoaa hienoja akustisia mahdollisuuksia. Kopasta tulee siis osittain ontto ja sen sisään asetellaan piezolätkät. Ne kytketään kahdessa erässä rinnan ja viedään omille potentiometreilleen. Lisäksi asennetaan normaalit jazzbasson mikit. Kaikille näille tulee yhteinen tone. Neljän eri potentiometrin suhteita muuttelemalla voidaan näin ollen saavuttaa valtavan monipuolinen valikoima erityyppisiä soundeja. En tiedä toimiiko tämä, mutta pakko yrittää.

Ja koska eläköön monialainen osaaminen, jaan teille kauniiksi lopuksi pannarireseptini.

1 litra punaista maitoa
5 dl vehniksiä
½ dl sokeria
1 rkl vanilliinisokeria
1 tl suolaa
3 kpl kananmunia
80 g voita

Vehnäjauhot siivilöidään kulhoon ja lisätään muut kuivat. Sitten hillitysti lorottaen maito sekaan. Samalla sekoitetaan vispilällä, niin ei jää paakkuja. Lopuksi munat ja sulatettu voi joukkoon ja sekoitetaan tasaiseksi vatkaamista välttäen. Annetaan turvota puolisen tuntia ja paistetaan syvällä pellillä uunin keskiosassa parissasadassa asteessa noin puoli tuntia. Silmällä näkee, milloin on valmista. Uunista ottamisen jälkeen ripottelen päälle pikkuisen sokeria suutuntuman parantamiseksi ja annan jämähtää vartin verran ennen kuin päästetään lapset tappelemaan parhaista palasista.

Osa XI - Lakan kuivuessa suunnittelemme uuden kolttosen

Mayan hipiää on kuluvalla viikolla ruiskunnut peittämään puolenkymmentä ohutta kerrosta kiiltävää lakkaa. Kolmanneksi viimeinen kerros tuli vahingossa vähemmän ohuelti, joten toisen sarven kohdalla ilmeni pientä valumista. Mitäs me pienistä kun ei pienetkään meistä. Näen tämän oivana tilaisuutena saada kokemusta lakkapinnan hionnasta. Odottelen vuorokauden verran pinnan kuivumista raavintakuivaksi, ja täräytän kiiltävän kerroksen tonnisella vesipaperilla matalaksi mataksi. Pienet valumat ja muut epätasaisuudet hälvenevät, joten pieni puleeraus nihkeällä pyyhkeellä ja uusi kerros lakkaa niskaan. Odottelen tunnin ja sihautan toistamiseen. Ei pässimpi. Kupari, musta, vihreä ja kulta ovat kyllä erittäin hieno yhdistelmä. Hehkutan havainnevalokuvia vaimolle, joka selvästikään ei haluaisi loukata herkkiä tunteitani. "No minähän en siis tiedä bassoista paljon mitään, että minkälainen on hieno... mutta ostitko sinä ihan tahallaan tuon muovin noin vihreänä?", hän ihmettelee.

Nyt Mayan uuden lakkakerroksen (ensimmäisen noin neljännesvuosisataan) on vain annettava kuivua lopulliseen kovuuteensa ennen loppuhiontaa ja kiillotusta. Se tarkoittaa sitä, että lankku ripustetaan pannuhuoneeseen ja unohdetaan sinne viikoksi.

Aiemmin jossain vaiheessa mainitsemani ajatus nauhattoman basson kasaamisesta ylijäämäosia hyödyntäen palaa edelleen mielessä hiljaisella liekillä. Haluan toteuttaa runkoratkaisun jotenkin siten, että se olisi minun itseni rakennettavissa, mutta kuitenkin olisi uniikki ja ilmentäisi jonkinlaista omaperäisyyttä ja luovaa ajattelua. Ensimmäinen ja ilmeisin ratkaisu olisi miettiä uusiokäyttö jollekin täysin asiaan liittymättömälle esineelle, mutta noita vessanpöntön istuinrinkula -kitaroitahan on joka toisella näsäviisastelijalla. Viritän käpyrauhaseni oikealle taajuudelle ja ryhdyn taas kuulostelemaan universumia.

Totuus tulee minulle eräänä iltana yllättäen ja pyytämättä kuin faxit Annelille. Kuin luojan karjahtamana kajahtaa päässäni: "Stradivarius!" Totta! Stradivari rakensi maailman parhaat viulut. Etsiskelen käsiini Antonio-vainaan aikoinaan käyttämän muodon ja mittasuhteet ja skaalaan sen 34-tuumaiselle bassomensuurille. Tuleepa julman kokoinen puupala, mutta tulkoon. Pituutta rungolle tulee 60 cm ja leveimmässä kohdassa leveyttä 35. Talla asettuu juuri siten, että potikkaosaston saa kätevästi mahtumaan sen taakse. Värkkään piirustuksen oikeaan mittakaavaan ja hivautan pdf:n Mainostoimisto B2B:lle. Kaksitoista tuntia ja muutamia euroja myöhemmin minulla on hallussani paperinen versio. Soittelen vielä Kle-Manille ja tiedustelen kakkoskasin saatavuutta. Tulee kuulemma ensi tiistaina.

Tämä hanke on vielä pitkän puun nokassa. Kotona minulla on erittäin rajalliset puuntyöstömahdollisuudet, joten veistohommat on tehtävä ukkivainaan verstaalla jahka kelit lämpenevät pikkuisen.

Lavan grafiikka voisi näyttää vaikkapa tällaiselta.

Musiikkisuosituksia olenkin varovasti antanut aiemmissa kirjoituksissani, mutta nyt täytyy antaa vahva lukusuositus. Tilasin Kajaanin kirjastosta seutuvarauksena Viljami Puustisen kirjoittaman kirjan Kingston Wall: Petri Wallin saaga. Luin sen kahdelta istumalta. Olisin lukenut yhdeltä, mutta leipätyö häiritsi. Lukiessani ehdin kuunnella Kingston Wallin diskografian kaksi kertaa Freakout remixit mukaanlukien. Oli koskettava ja valaiseva lukukokemus. Itkin lopussa. Jo räkänokasta lähtien suuresti arvostamani kitarasankari Walli näyttäytyi sellaisissa valoissa, joista ei ollut aavistustakaan. Teinistä asti lähes uskonnollisen hartaasti kuuntelemani musiikki sai täten aivan uudenlaista lihaa luiden ympärille ja näyttäytyy nyt uudesta kulmasta. Jos Kingston Wall jotenkin on koskettanut elämääsi, kehottaisin lukemaan tämän kirjan. En miestä tuntenut, mutta tällainen kuva on tullut, että Wallin Pete oli yhtaikaa traaginen ja koominen hahmo, sekä paljon muutakin. Joka tapauksessa hän on yksi nerokkaimmista taiteilijoista tämän maailman historiassa.