Stradicaster of Doom - Osa II - Olisiko teillä hetki aikaa keskustella ikuisesta sustainista?

Viime viikkoina on koronakaranteeni kuristanut, joten minä olen käyttänyt kaiken käytettävissä olevan vapaa-aikani paitsi Netflixin vahtaamiseen vaimon kanssa, myös sähköasioiden arssinoimiseen. Juolahti nähkääs mieleeni sellainen asia, että eikö olisikin hyvä, jos nauhattomassa sähköbassossa olisi mahdollisimman pitkä sustain, eli suomeksi sanottuna soitetun sävelen kesto. Minusta olisi, sillä kontrabassomaista äänimaisemaa tavoitellessa tämä ehkä antaisi jonkinlaista varaslähtöasetelmaa. Soivan sävelen kestoon pyritään vaikuttamaan useimmin tallan, satulan ja akustisissa soittimissa myös rungon materiaalivalinnoilla sekä oikeanlaisilla säädöillä ja valmistamiseen liittyvillä laatustandardeilla. Harvinaisempia ovat elektroniset ratkaisut, mutta sellaisiakin on, ja sellaisella olen päätäni vaivannut.

Tehän suunnilleen tiedätte, miten sähköbasson mikit toimivat? Eli metallisen kielen värähtely häiriköi käämin magneettikenttää, jonka jännitevaihtelut ajetaan vahvistimen lävitse ääneksi. Entäpä jos käännettäisiin asetelma siten, että kaiuttimen sijaan ajetaankin signaali vahvistimen läpi toiseen magneettikelaan, joka puolestaan värisyttää kieliä. Olettaen, että vahvistimen teho ja vaihe ovat kohdallaan, väräjää soitettu sävel niin kauan kuin vahvistimen virtalähde jaksaa toimittaa.

Kitaroissa näitä käytetään jonkin verran, bassoissa tietääkseni aika paljon vähemmän. Tuunauskitit maksavat likemmäs 300 Amerikan dollaria kappaleelta jos sellaisen jostain löytää. Kotimaisista musiikkikaupoista ei tärpännyt. Tietääkseni kaksi ainoaa kaupallista valmistajaa ovat Sustainiac ja Fernandes, joiden molempien kohdalla tilausmenettely on sen verran Neuvostoliittoa, että tekee mieli perehtyä DIY-ratkaisuihin. Tämä käy järkeen myös lompakolle, sillä nämä eivät oikeasti ole mitään ydinfysiikkaa. Ei ihan, mutta mistään yksinkertaisesta ja helposta hankkeesta ei kuitenkaan ole kysymys. Täytyy olla vähintään jonkinlaiset perustiedot ja ymmärrys soittimen sähköpuolesta, mikkien kääminnästä sekä elektroniikkatöistä ylipäänsä. Kolvin täytyy pysyä kädessä vapisematta eikä fluksin haju saa pelottaa.

Komponentit eivät ole mittakaavassa eivätkä järjestyksessä, sillä tarkoitus on vain näyttää kytkennät mahdollisimman selkeästi. Miten tämä kaikki aikanaan sullotaan järkevästi yhden soittimen sisään, on vielä täysi mysteeri.

Homma alkaa siitä, että tallamikin signaali viedään ensiksi kaksiasentoiselle DPDT-kytkimelle, jonka ensimmäinen asento vie signaalin vain volumea säätävälle potentiometrille, aivan kuten normaalissa jatsikytkennässä. Toisessa asennossa kytketään piiriin mukaan vahvistin ja sille virtaa antava 9V paristo. Vahvistin käskee sustain-ajuria, joka ei ole mitään muuta kuin 8 ohmin resistanssiin käämitty mikki. Välissä on toinen DPDT-kytkin, jolla voidaan vaihtaa ajurin vaihe. Vaihetta muuttamalla voidaan valita, ajetaanko sävelen perustaajuutta vaiko ylempiä harmonioita. Käytännössä tämä tarkoittaa sitä, että tuleeko ämyristä pitkä sustain vai kamalaa ulinaa ja vinkua. Vahvistimessa on säätövastus, jota ruuvaamalla säännöstellään tehoa.

Loput piiristä sujuu suunnitelmieni mukaan siten, että molemmille jatsimikeille on omat voluumisäätönsä ja tone on yhteinen, aivan kuten normaalissa jatsikytkennässä. Tonen jälkeen mennään 3-tiekytkimelle, jonka toisessa päässä ovat piezoelementit vahvistimineen. Tämän kytkimen ulostulo vie vielä yhdelle tappokytkimelle, jonka jälkeen mennään jakille, jota kautta soitto toivottavasti kuuluu maailmalle.

Vanha jazzbasson kaulamikki saa uuden elämän sustain-ajurin puolana.

Sustain-ajurin joutuu valmistamaan itse. Tätä varten olen rosvonnut kuolleesta jazzbassosta kaulamikin, josta olen poistanut kaiken kuparilangan. Jäljelle jääneeseen puolaan käämitään 0,2 mm emaloitua kuparilankaa. Tavoitteena on 8 ohmia, joten tämän paksuista lankaa menee aika tarkalleen 1490 cm.

Vahvistimeksi käy periaatteessa mikä tahansa audiopiiri joka kykenee tuottamaan sen muutaman sata milliwattia. Uraltonelta saa käyvän kalun parilla eurolla, mutta jos haluaa jostain syystä tehdä koko roskan itse alusta loppuun, on sekin mahdollista. Monet kansainvälisessä internetissä liikkuvat tarinat kertovat, että seuraavanlaisella reseptillä ovat useammat DIY-duunarit tyydyttäneet itseään hyvällä menestyksellä. Tarvitaan seuraavat kamppeet:

- Kuparitäplitetty koekytkentälevy, 13x8 reikää
- neppari 9V paristolle
- kolme vastusta: 68K, 1.5K sekä 1M
- viisi kapasitoria: 22uF, 100uF, 22nF, 100nF sekä 220uF
- kolme säätövastusta: 2x100K sekä 1K
- transistori J201
- vahvistinpiiri LM386

Nämä tarvitaan jos haluaa tehdä vahvistimen itse. Kuvasta puuttuu kytkentälevy sekä LM386-piiri.

Havainnollistava hahmotelma DIY-vahvistimen kokoonpanosta.

Sähköä johtava tussi on tähän hommaan varmasti hyvä. Näiden kamppeiden yhteenlaskettu kustannus on luokkaa muutama euro, mutta pari mutkaa on matkassa. J201-transistoreja ei enää jostain syystä saa oikein mistään, tai jos saa, ne maksavat hunajata ja messinkiä. Pintaliitoksella toteutettavia pikkuruisia MMBFJ201-transistoreja saa sen sijaan muutamalla centillä kymmenen kappaleen liuskoissa, ja niistä saa jalkamallin pienellä vaivalla. Ajavat täsmälleen saman asian. Ainakin SP-elektroniikka myy valmiita adaptereja hintaan 60 centtiä laaki. Myös irralliset LM386-piirit ovat kiven alla ainakin kotimaisissa kaupoissa. Ebayssa voi lykästää, mutta käytännöllisin vaihtoehto lienee rosvota piiri jotain olemassaolevasta laitteesta. Sellainenhan löytyy mm. myös tuosta edellämainitusta Uraltonen valmiista vahvistinpiiristä.

Entäs ne säätövastukset sitten? VR1 ruuvataan sellaiseen asentoon, että se laskee Q1:n nieluun suunnilleen 4,5V. VR2 hallitsee äänenvoimakkuutta ja VR3 tehoa. Ne säädetään aivan lopuksi korvalla kuunnellen, kun koko sätöstys on asennettu soittimen sisään.

Runkotöistä ei oikein muuta kerrottavaa tässä vaiheessa ole, kuin että palikkaa on liimattu ja kansivaneri on sahattu. Isäukko teki nämä sillä aikaa, kun korjasin sen tietokonetta.

Mitä virkaa pinkit crocsit toimittavat valmiissa soittimessa? Pysy kuulolla niin saat tietää.

Voin kuvitella, että tämä on varmasti ollut tuskallisen tylsä teksti sellaiselle henkilölle, joka ei ole kiinnostunut soitinten sähköasioista. Olokoon. Kyllä tämä tästä vielä konkretisoituu, sittenpähän näätte. Sitä odotellessa opastaisin teitä kuuntelemaan viikko sitten ilmestynyttä Hexvesselin Kindred-levyä. Minä ennakkotilasin sen jo tammikuussa, mutta kun ennakkotilasin vinyylin, lykkäytyi sen saanti toukokuulle. CD:n tilaajat saivat omansa jo julkaisupäiväksi. Ei se mitään, onhan meillä Spotify. Olen tässä kuluneen viikon aikana pyöräyttänyt levyn kolmesti, ja hämmennys alkaa pikkuhiljaa selkiytyä. Kindredillä yhdistyvät When we are deathin psykedeelinen groove ja All treen hämyisä hiimailu painon keskittyessä hiukkasen jälkimmäiselle. Levyllä on jotenkin vinksahtanut okkultistinen tunnelma, joka tuntuisi olevan pikkuisen totisempi ja ahdistuneempi kuin Hexvesselillä yleensä. Se tietynlainen rento hippimäisyys on väistynyt, mikä voi olla hyvä tai huono juttu riippuen siitä, keneltä kysytään. Itse kuuntelen mieluiten kolmea ekaa täyspitkää, mutta jotain kiinnostavaa tässä uusimmassakin on. Aika näyttää.

Stradicaster of Doom - Osa I - Suuntaviivojen vetelyä ja kaulan valmistelua

Vuosi on vierähtänyt siitä kun innosta sinkuen kaavailin rakentavani maailman kovimman nauhattoman basson. Vuosi on vierähtänyt juu, ja onhan tässä leivottu pullaa ja säädetty yhtä sun toista muutakin tarpeellista. Jazz-Mayan minulle toissa syksynä toimittanut Markku toi minulle uuden projektin, joka ei ole basso ollenkaan, vaan eestiläinen 42-kielinen rahvakannel. Markku kertoi soittimen taustalla olevan erinomaisen hupaisan tarinankin, jonka aikanaan tulen kertomaan myös teille. Ehkä 30 vuoden takainen Paltamon kunnan johtoryhmä on sen verran eläköitynyttä, että eivät lue tätä blogia ja vältyn kunnianloukkaussyytteiltä. Siitä sitten lisää tuonnempana.

Tässä on seuraava kunnostushanke kunhan nauhaton Stradicaster on valmis.

Se basso on vain odottanut rakentamistaan. Aika aikansa kutakin, sanoi pässi kun päätä leikattiin. Nyt siirrytään vähin erin toteutusvaiheeseen.

Joku on saattanut lukeakin vanhemmista teksteistä, mikä oli ajatukseni tämän nauhattoman sisuskaluista. Tarkoitus olisi laittaa jazzbasson mikit plus muutama piezo-elementti puolionttoon runkoon ja kahmia koko komeus yhden monojakin lävitse maailmalle. Jos en olisi tätä tullut jo täydellisen tietämättömyyden suomalla varmuudella julistaneeksi julkisesti, olisin paiskannut koko suunnitelman luiskaan jo syksyllä, mutta kun kerta olen sanonut näin sen toteuttavani, niin minä sen toteutan näin. Helppoa se ei välttämättä ole, eikä tällä menetelmällä välttämättä päästä edes parhaaseen mahdolliseen lopputulokseen.

On nimittäin olemassa sellainen suure kuin impedanssi (Z). Sen yksikkö on ohmi ja sillä kuvataan sitä vastusta, jota virtapiiri aiheuttaa vaihtovirralle. Piezo-elementin korkeaimpedanssisen signaalin lakaiseminen samaan reikään matalaimpedanssisen induktiomagneetin kanssa aiheuttaa monissa tapauksissa sen, että soitanta kuuluu hyvin huonosti tai ei kuulu ollenkaan. Olisihan se eräänlaista erikoisuudentavoittelua rakentaa tahallaan vastamelubasso, mutta kun sitä melua vaan tarvitaan tasapainoisen soittoelämyksen saavuttamiseksi. Toisaalta kuuntelijat ehkä oppisivat nauttimaan enemmän bassomusiikista tällaisen vastamelubasson kautta... jaa-a, mene ja tiedä.

Tässähän se suuri osa vuotta onkin kulunut pohtiessa, arpoessa ja turhautuessa. Olisi niin paljon helpompaa, jos ymmärtäisin sähkötekniikan päälle edes jotain. Olen pyöritellyt vaihtoehtoja jos jonkinlaisia. Ensimmäinen idea on laittaa 1000 ohmin vastus jokaisen signaalijohdon väliin tasaamaan kuormaa. En tiedä onko tässä mitään tolkkua, enkä saa täysin yksiselitteistä vastausta sähköviisailta kavereiltakaan. Loppujen lopuksi päädyn itsestäänselvimpään ja ilmeisimpään ratkaisuun. Ostan halvan kiinalaisen etuasteen, jossa on korkeaimpedanssinen sisäänmeno ja matala ulostulo. Kytken piezolätkät rinnan ja kolvaan ne etusen kautta 3-kytkimelle, jonka toisella puolella ovat jazzimikit, joilla siis molemmilla oma voluumi ennen kytkintä. Kytkimeltä mennään vielä universaalille tonepotikalle, josta signaali kulkee tappokytkimen lävitse jakille.

Tappokytkin on muuten elementti, jota olen jazzbassoon joskus kaivannut ja se on ollut alusta lähtien tämän hankkeen kynnysasia. Yksi jazzin hienoimpia ominaisuuksia on juurikin se, että kahden mikin voluumin suhteita autistisesti säätelemällä saat justiinsa sen oikean taajuusvasteen omalle käpyrauhasellesi. Sitten soitin pitääkin biisien välillä hiljentää kiertämällä nupit kiinni, kun laulajan pitää päteä yleisölle eikä basso saa kiertää tai pöristä. Täydellinen soundi, iäksi menetetty. Tappokytkinmies ei vääntele eikä kääntele kesken konsertin. Napsauttaa vain ja palaa siihen mihin jäi, kulkematta lähtöruudun kautta.

Pyörittelen vielä myös ajatusta kahdesta tonesta, joista toinen olisi tallajazzille ja toinen kaulajazzille. Piezot kuitenkin kulkevat etusen kautta, joten ne eivät oikeastaan erillistä tonea tarvitse. Riittävä määrä hyviä kondensaattoreitakin olisi jemmassa ja olisihan tämä jo astetta erikoisempi ratkaisu. Erikoisuus on mielestäni aina jalo pyrkimys.

Oli miten oli, tässä on tämänhetkinen sähkösuunnitelma. Kokeilen sitä piakkoin hauenleukapiuhastoilla. Jos tämä ei toimi, hylkään koko ajatuksen piezoista ja saatan hankkia presarimikkisetin jazzien väliin asennettavaksi. Uskon kuitenkin, että etuasteen kanssa ongelmia ei esiinny. Toisaalta on huomioitava myös sekin, että suhteessa tavalliseen jazzbassoon, ovat tämän talla- ja kaulamikit kilometrien päässä toisistaan. Näin ollen myös soundivaikutukset mikkien välillä ovat parsekin luokkaa. Ihan vain kaksi jazzimikkiäkin voisi olla riittävä hyvälle soundivariaatiolle. Se ei kuitenkaan tyydytä erikoisuudentavoittelijan mieltä.

Sillä välin alan valmistella kaulaa kiskomalla nauhat irki. Taktiikkana on ropsia muutama pisara vettä nauhan juureen ja lämmittää sitä kolvilla hiukkasen. Sitten tartun itse modaamaani työkaluun, eli päätyleikkureihin, jonka laen olen smirklannut tasaiseksi. Tällä pihdillä varoen nipistelemällä saadaan nauha irroitettua rikkomatta otelautaa. Olen hieman malttamaton, joten otelauta säröilee parista kohtaa muutaman millin. Käytännössä tämä ei haittaa, sillä päällehän tulee epoksihartsi.

Sinisessä muovikipossa on vettä nauhoja varten ja lasissa on Radleria Peteä varten. Tätä juomaa meillä kutsutaan "Vanhaseksi" tai "Kepu-olueksi". Se on erinomainen janojuoma joka koostuu 1/2 oluesta ja 1/2 Spritestä.

Nauhojen poistaminen kuitenkin saattaa vaikuttaa kaulan jäykkyyteen, ainakin pelkään näin. Siksi hankaan jokaisen nauhan jättämän rotkon puhtaaksi ja tasapohjaiseksi sopivan paksuiseksi mauseroimallani sahalla. Syntyneihin rakoihin asennan kuhunkin jäätelötikun Timpuri-liimalla ryyditettynä. Tytöt hihkuvat riemuissaan kun kannan taloon laatikkotolkulla Amppari-limujäitä rakennusmateriaalin toivossa.

Islay Mist on skottilainen blendis, jota viinakaupan Suvi suositteli kustannustehokkaaseen savunnälkään. Toimii hyvin kaulanlaittojuomana. Kemi-Tornion AMK:ssa joskus opiskelleet saattavat myös tunnistaa penaalin vasemmalla.

Jazzbasson kaula kaartuu 7'25" säteellä, joten sen mittaista radius blockia on hyvä käyttää ohjurina nauhavälejä siivotessa.

Timpuri-liima haisee sivumennen sanoen ihan järkyttävälle. Ehkä tässä pätee sama logiikka kuin lääkkeissä, että pahimman makuiset ovat tehokkaimpia. Tätä liimaa en halua maistaa, mutta hajusta tein tämän huomion jo aiemmin talvella, kun askartelin vetämäni sudenpenturyhmän kanssa lautapeliä. Pojat raportoivat liiman haisevan "ihan pepulle". Noh, jokaisella on oma kokemusviitekehyksensä, enkä minä ole mikään sitä arvostelemaan. Itselläni kuitenkin tulee hajusta mieleen rikkiyhdiste. Käytän varmuuden vuoksi tuoksutuskierroksen perheellä. Sama tuomio jokaiselta: kananmunapieru. 10-vuotias jopa yökkii varmuuden vuoksi pari minuuttia

Jos arvomaailmassasi edullinen hinta menee miellyttävän tuoksun edelle, on tämä tuote sinulle.

Liiman kuivumista odotellessa saan päähäni valmistaa lavan grafiikat. Miksikäs ei, kun kerran taannoin tilaamaani ModPodgea on vielä rutkasti jäljellä. Vuoden lusimisen aikana ei tämä ole tapojaan muuttanut. Toimin juuri siten kuin aikaisemmin olen kertonut toimineeni. Tällä kertaa selviän yhdellä kokeilulla, sillä älyän jo kevyen kosketuksen merkityksen. Pyyhettä ei myöskään tarvita mihinkään, sormella pärjää riittävän hyvin, ellei paremminkin (kuten elämässä monesti muutoinkin). Teippaan kaularaudan mutterin umpeen ja suihkautan päälle ohuelti akryylilakkaa.

Eikö näytäkin ihan jeessiltä? Bonuksena taustalla Mauri Kunnaan kirjoja sekä Landola-maniska.

Liiman kuivuttua trimmailen karkeasti tikut japanisahalla. Lähipäivinä tartun 725-radius blockiin, jonka olen vuorannut karkealla mirkalla. Näin kaula tulee saamaan lopullisen muotonsa ennen hartsin valamista.

Koska offtopic on toinen nimeni, kertoisin vielä hiljattain diggailemastani musiikista. Jaco Pastoriusta kuuntelen edelleen viikottain, etenkin Weather Reportin Heavy weatheria, mutta tätäkin kirjoittaessani soi Arcturuksen viimeisin levy. Vuoden 1997 La Masquerade Infernale on toinen niistä kahdesta levystä, joita olen kuunnellut vähintään kerran päivässä yli kahdenkymmenen vuoden ajan kyllästymättä. Tämä nyt soiva "Arcturian" sai ensikuuntelulla aikaan ristiriitaisen reaktion. Mayhem-syndrooma vaivaa, eli materiaalin ja muun tuotannon taso on kääntäen verrannollinen rumpusoundeihin. Tällä levyllä Blombergin virveli kuulostaa siltä, kuin suuttunut kaksivuotias löisi potan pohjaa jäätyneellä kakalla. Tämä ei vedä vertoja edes St. Angerin peltitynnyrille. Soundeihin täytyy siis totutella. Jos niistä pääsee yli, on tämä melkoinen elämys. Simen Hestnæs, Hugh Mingay ja Steinar Sverd Johnsen muodostavat sellaisen kolmikon, että voivat vaikka laittaa kompostin tehosekoittimeen ja silti tuloksena on jotain maukasta ja mehukasta. Siinä ei yksi Hellhammer haittaa eikä tule Garmia ikävä, ainakaan kovin paljoa. Jacosta vielä on sanottava sen verran, että dokkarin katsottuani putosi arvostukseni Zawinulia kohtaan ihmisenä pyöreään nollaan. Ei voi silti olla kuuntelematta tuota Heavy weatheria. Onhan siinä mestari J elämänsä parhaassa vedossa, vaikka kanttori onkin kusipää (siihen me paltamolaiset olemme saaneet tottua jo 90-luvulla, terveisiä Jánosille).

Seuraavassa tilityksessäni tulen kertomaan paitsi sähkökokeilujeni menestyksestä, myös runkotöiden aloittamisesta ja edistymisestä.

Basisti leipoo - kelttiläinen voipulla

Tiedättekö mikä on maistuvin tapa tulla läskiksi tai pysyä sellaisena? Se on Kouign-Amann, bretagnelainen leivonnainen, joita valmistin tänään naapurin rouvan vierailua kunnioittaakseni. New York Timesin mukaan se on Euroopan rasvaisin leivos. Sen nimikin tulee bretoninkielisistä sanoista jotka tarkoittavat suomeksi voita ja kakkua.

Monien kuulemieni leipuritahojen mukaan tämä on maailman vaikein leipomus tehdä oikein. Siitä en tiedä, mutta isotöinen ja siivoa aiheuttava se kyllä on. Ehkä vaativin osuus on odottaa pullien jäähtymistä, sillä tätä ei todellakaan kannata syödä lämpimiltään. Kaikki sen parhaat ominaisuudet tulevat esille noin kahdeksan tuntia uunista ottamisen jälkeen. Toisaalta se on kaiken vaivan arvoinen. Ylivoimaisesti paras leivonnainen mitä tiedän. Se on samalla kertaa makea ja suolainen sekä rapea ja pehmeä. Seuraavaksi kerron teille, miten tämä valmistetaan. Terveystietoisimmat ja herkimmät lukijat voivatkin lopettaa tähän. Tämä on sydärikamaa. Yhdessä pullassa on noin 350 kcal varovasti arvioiden.

Perinteisesti Kouign-Amann on yksi iso kakku, josta leikataan siivuja. Me valmistamme tämän amerikkalaisittain muffinssivuoissa. Reseptiikka on seuraavanlainen.

- 2½ dl kädenlämpöistä vettä

- 1 rkl sokeria

- 1 tl kuivahiivaa

- 6 dl vehnäjauhoja

- 1 rkl (+) sulatettua voita

- ½ tl suolaa

- 500g jäistä voita, kahtia jaettuna

- 3 dl sokeria

- 2-3 tl hienoa merisuolaa

- 1 rkl pehmeää voita vuokien voiteluun

Kädenlämpöiseen veteen lisätään sokeri ja ripotellaan hiiva pinnalle. Odotellaan, että hiiva varmasti toimii ja näyttää elonmerkkejä, noin viisi minuuttia. Sitten lisätään voisula ja 5 dl vehniksiä. Otetaan käteen se kaikista kokenein puulusikka ja hämmennetään taikina sekaisin. Tässä vaiheessa taikina on erittäin tarttuvaa ja löysänpuoleista. Jäljelle jäänyt desi vehniksiä pöläytetään leivontatasolle.

Sitten ryhdytään vaivaamaan, että saadaan aikaan vähän gluteenia. Kaikkia jauhoja ei välttämättä tarvitse veivata mukaan, mutta sen verran vain, että taikinaa pystyy juuri ja juuri järkevästi käsittelemään. Jos sinulla on kokemusta leivän tekemisestä, tiedät mitä tarkoitan. Siis mahdollisimman vähän jauhoja, mutta jauhoja kuitenkin. Tarvitset myöhemmissä vaiheissa kuitenkin lisää jauhoa leivontatasolle.

Suunnilleen tähän koostumukseen tulee pyrkiä aluksi. Taikina on kuin hyvin pureskeltu purukumi, ehkä hieman löysänpuoleinen.

Kun taikinan rakenne tyydyttää leipojaa, annetaan sen levähtää ja paisua noin puolitoista tuntia (siis taikinan annetaan paisua, ei leipojan) Sen jälkeen taikina kaulitaan noin puolen sentin paksuiseksi suorakulmaksi. Edellisenä iltana pakastimeen laitetuista voimöhkäleistä (2 kpl á 250 grammaa) toinen raastetaan taikinalevyn päälle. Kannattaa jättää reunoista kanttiinsa pari senttiä ilman voita. Tämä helpottaa kaulimisvaihetta suunnattoman paljon. Voin määrä tuntuu aivan epätodelliselta, mutta epäilykset syrjään ja kaikki sinne vaan. Alkuperäisen ohjeen mukaan voita tulisi reilusti enemmän, mutta tutkimustyöni perusteella tämä on vähäisin määrä, jolla haluttu lopputulos saavutetaan. Enemmänkin voi siis laittaa, jos on täysin sieluton heittiö.

VOITA PERKELE!

Voisiperrys painellaan jauhotetuin sormin niin että se pysyy. Sitten taikinalevy taitetaan kolmanneksittain, vähän kuin kirje kuoreensa. Tämä laatta kaulitaan siihen muotoon, missä se oli ennen voin lisäämistä. Toivottavasti ripottelit hieman jauhoja taikinan alle.

Kun tämä on tehty, ota toinen jäätynyt voipala ja toista äskeinen työvaihe. Sitten taikinalevy kaulitaan kuten edellä ja taitellaan kuten edellä, mutta ei enää raasteta voita päälle, jumalan tähden. Joku järki leivonnassakin. Tämän iteraation tarkoitus on saada taikinaan lehtevyyttä. Kun olet toistanut kaulinta-/taitteluvaiheen 3-4 kertaa vointisi mukaan, peitä köntti kelmulla ja jätä pohtimaan omaa taikinuuden olemustaan noin tunnin ajaksi.

Sillä aikaa voi valmistautua paistohommiin. Useimmat ohjeet käskevät paistamaan nämä metallisessa muffinssipannussa. En sellaista omista, joten käytän paperisia vuokia. Vuoat voidellaan sisäpuolelta voilla. Tätä ennen olet valmistanut sekoituksen, johon tulee 3 dl sokeria ja 2-3 tl hienoa merisuolaa. Lisää suola 1 tl kerrallaan, sekoita hyvin ja maista. Tiedät kyllä, milloin suolan lisääminen on lopetettava. Kehotan kuitenkin erehtymään hieman liian suolaisen kuin liian suolattoman puolelle, sillä niin se on parempaa. Pyöräytä sokeri-suolaseosta vuokien sisällä niin, että ne kuorruttuvat kunnolla.

Taikina on nyt siis levännyt, rentoutunut sekä hieman kohonnut. Levitä työtasolle reilusti sokerisuolaa ja aseta taikina päälle. Ripottele reilusti seosta myös taikinalle ja ala kaulia. Kääntele taikinaa välillä ja lisää sokerisuolaa aina välillä. Kauli, vedä ja venyttele kunnes kaikki sokerisuola on mennyt ja taikina on suht tasainen 16:9-suorakulmio. 

Reilusti, minä sanoin.

Sitten trimmaa tarvittaessa reunat suoraksi ja viillä laatta kahdeksitoista suunnilleen samankokoiseksi neliöksi.

Ei se ole niin justiinsa, mutta about tuolleen.

Ota neliö, nipistä nurkat keskelle yhteen ja aseta sommitelma vuokaan. Ripottele vielä sokerisuolaa päälle. Toista 12 kertaa, tai niin monta kertaa, kuin nyt olet vuokia voidellut ja taikinaa riittää. Itse paistoin myös trimmatut reunat sykkyröinä, joten vuokia oli 14.

Kun pullat ovat vuoissaan, anna niiden seistä vartin verran totuttelemassa ajatukseen kuumasta uunista. Tällä välin oletkin lämmittänyt uunin 200 c-asteeseen. Laita pelti keskitasolle ja paista rapiat puoli tuntia. Näet kyllä väristä, milloin pitää ottaa pois. Itse tykkään paistaa sen verran, että terävimmät kohdat hiukkasen mustuvat. Riittävä paistaminen on rapeuden kannalta oleellista, eikä tällä voimäärällä liiallinen kuivuminen uhkaa ihan heti. Kun alkaa näyttää hyvältä, ota pelti ulos ja irrota pullat välittömästi vuoistaan ritilälle jäähtymään. Jos et irroita niitä heti, et irroita niitä koskaan yhtenä palasena jos sokeri ehtii jämähtää. Tämä tuhoaa myös rapean sokerikuoren, joten älä sooloile. Kaikki ulos vuoista heti vaan. Äläkä ahnehdi kiireellä, vaan anna jäähtyä vähintään tunti, mieluummin kahdeksan tuntia. Ehkä paras taktiikka on valmistaa leivokset illansuussa, antaa jäähtyä yön yli ja tarjoilla aamukahvin kanssa puolisolle vuoteeseen, vaikka sen syntymäpäivä menikin jo. Ajatushan se on tärkein, pari päivää sinne tai tänne. ;)

Ukkoslintu lentokuntoon

Gibson on pitkän ja kunniakkaan historiansa nykypäässä niittänyt varsin kyseenalaista mainetta perseilemällä mitä kummallisin edesottamuksin. Vuodesta 1902 arvostettuja laatusoittimia valmistanut yritys lähti seikkailemaan aloille, joille sen brändillä ei ollut minkäänlaista relevanssia. Uudistuneella johtoryhmällä ei ollut minkäänlaista käsitystä soitin- ja musiikkimarkkinoiden dynamiikasta. Ylimielisyyttä ja kusta päässä kyllä riitti. Yritys onnistui suututtamaan käytöksellään lähes koko musiikkikentän. Olen myös kuullut joidenkin väittävän, että nykyiset Epiphonet (joka siis on Gibsonin halpisversioita valmistava sisaryritys) olisivat yhtä hyviä, ellei jopa parempia kuin isoveljensä.

Oli miten oli, on tämä viisi vuotta sitten ostamani Epiphone Thunderbird Pro IV -basso ylivoimaisesti laadukkain koskaan omistamani soitin. Elektroniikkapuoli on aktiivimallia (terveisiä vaan Juha Sipilälle), eikä soitinta pidetä kasassa ruuvein ja pultein; on yhtä puukappaletta kiireestä kantapäähän. Lehmusta ja mahonkia tiemmä, otelauta ruusupuuta.

Vähällä soitolla se on ollut, joten tänään otin sen esille ja ryhdyin kokeilemaan pitkästä aikaa. Oletteko ikinä nähneet unta, jossa yritätte juosta pakoon, mutta maa upottaa ja kaatuilette jatkuvasti? Samalta tuntui soittaminen, sillä säädöt olivat päin persettä. Olin juuri ennen telakkaa vaihtanut bassoon paksumman DR DDT .55 -kielisetin, sillä tuolloin soitin bändissä, jossa kielisoittimet väännettiin D-vireeseen. Kun siirrytään tuollaiseen hissikaapeliin .45 kaliiperista, on väistämättä säätötoimenpide edessä. Oli kuitenkin jostain syystä jäänyt tekemättä.

Epiphone itse ilmoittaa oikeaksi E-kielen korkeudeksi 12. nauhalta katsottuna 7/64" eli karvan verran alle kolme milliä. Tämä huitelee jossain 7 millimetrin tienoilla. Samaten satula on puoli milliä liian korkea. Niin hyvä soitin kuin onkin, näyttäisi Epiphonella olevan ongelmia tehdä tuotteensa valmiiksi. Satula siis irti ja viilataan kasikymppisellä Mirkalla muutama piiru alapuolelta pois. Homma on töisevä, sillä satula on mustaksi maalattua messinkiä.

Ei näin. Ei todellakaan näin. Onko tuo ihme jos soitto kulkee kuin vanhus kassajonossa.

Myös satula oli liian korkea.

Satulan madallettuani öljyän vielä otelaudan pellavaöljyllä kun kielet ovat kerran pois haitolta. Annan otelaudan kuivahtaa lounastauon ajan ja ruuvaan virityksen uudestaan momenttiin. On aika tarkistaa kaulan suoruus. Tämä tapahtuu siten, että asetetaan capo ensimmäiselle nauhalle ja painetaan kieltä 17. nauhan kohdalta. Tästä kohtaa siksi, että siihen päättyy kaularaudan mitta. Kaulan suoruus selviää seitsemänneltä nauhalta 012-rakotulkilla. Tämä kaula ei säätöä kaipaa, vaan on just kohdillaan.

Capo ykköselle, sormi seitsemälletoista ja katsotaan millainen rako jää seitsemännen nauhan ja kielen väliin.

Kieliviivoitinta hyväksikäyttäen ruuvaan kielten korkeuden tehtaan antamiin asetuksiin. Tämä tuo eteeni uuden murheen: kielet räpsyvät tallamikrofonia vasten. Yleensä tehtaan traktaateissa ilmoitetaan myös oikeaoppinen mikkien korkeus, mutta kerta kyseessä on aktiivimalli (moi taas Juha), tykkään pitää mikit niin lähellä kieliä kuin mahdollista. Tämä ei ole suotavaa passiivisilla alnico-mikeillä, sillä niiden voimakas magneettikenttä vaimentaa kielen värähtelyä jos se on liian lähellä. Aktiivimikissä ei tätä vaivaa ole, sillä signaali saa pontensa etuvahvistimesta. Mitä lähemmäksi mikin nostat, sitä kuumempi soundi. Väännän mikkien korkeudensäätöruuveja kutakin noin varttikierroksen, eivätkä kielet enää läpsy taikka lätise.

Säätäessä on soitin viritettävä jokaisen työvaiheen välissä. Varsinkin jos joutuu säätämään kaularautaa, on kyseessä iteratiivinen prosessi, jolla pyritään mahdollisimman lähelle optimaalisinta tilannetta siihen koskaan täysin pääsemättä. Viritän basson ja siirryn säätämään intonaation kohdalleen. Tämä käy siten, että soitetaan huiluääni 12. nauhalta ja sen perään sama nuotti, mutta nauha alaspainettuna. Jos 12. nauha soi täsmälleen samalla korkeudella kuin huiluääni, ovat äimät hienosti hatussa. Usein nauhaääni on hyttysenvitun verran korkeampi tai matalampi, jolloin pitää muuttaa kielen soivaa pituutta tilannetta vastaavaksi. Jos ääni on ylävireinen, on kieltä pidennettävä. Tämä tapahtuu löysäämällä tallan takapäässä kielen takana sijaitsevaa säätöruuvia. Jos ääni puolestaan on alavireinen, vastaavasti kielen pituutta lyhennetään kiristämällä säätöruuvia. Tällä kertaa selviän helpolla, ja vain G-kieltä on hieman pidennettävä.

Epiphonen ilmoittamat tehdasasetukset.

Jos satulan viilaamista ei lasketa, meni tämän perussäädön suorittamiseen rapiat kymmenen minuuttia. Monet vievät soittimensa musiikkiliikkeeseen säädettäväksi ja köyhtyvät hommasta satasen. Ei se kuitenkaan tämän kummempaa ole. YouTubestakin löytyy roppakaupalla havainnollista videomateriaalia vaikkapa hakusanoilla "bass setup". Mitään erikoistyökaluja ei välttämättä tarvitse. Kuusiokolot tallalle ja kaularaudalle on hyvä olla ja mikeille ja intonaatioruuveille löytyy joka talosta jonkinlainen ristipäämeisseli. Jos ei kertakaikkiaan löydy, käy perunankuorimaveitsi kaiken kokoisille ristipäille. Kieliviivoittimen viran toimittaa aivan hyvin tavallinen mauserimitta ja rakotulkiksi käy vaikka vaimon plussakortti. Tietysti jos haluaa tehdä karvantarkkaa työtä, on muutaman euron investointi rakotulkkisarjaan aivan paikallaan.

On paljon mukavampi soittaa nyt.

Ei siitä paljon tarvinnut viilata, mutta messinki on ikävä työstettävä pelkällä hiekkapaperilla.

Värkit kuin värkit, on kaikkien soittajien syytä pitää soittimensa pelikunnossa ja tehdä nämä perustarkistukset säännöllisin väliajoin. Kun basso on hyvässä iskussa, on soittaminen hauskaa ja vaivatonta kuin voin syöminen.

Osa XIII - Ette kuulkaa usko, mutta tuli valmiiksi

Tästä lähdettiin ja tähän tultiin.

Niin siinä kävi kuin kävikin, että sain kuin sainkin kasattua kuin kasattuakin kokonaisen jazzbasson Maya-vainaan jämistä. Siitä tuli juuri niin hyvä kuin arvelinkin. Ehkä ei kaikkien standardien mukaan kovin kaunis, mutta komeaääninen. Vähän siis kuin minä itsekin. Parin kuukauden aikana pistin rahaa haisemaan kaikkiaan noin 350-400 euroa, tarkemmin en halua laskeskella. Sitä paitsi tähän hintaan tulee rakennetuksi vielä se nauhaton rauhaton hirviöviulu.

Ensimmäiset audiokokeilut kuuluvat ylläolevalla videolla. Hienoinen chorus-efekti johtuu liian korkealla olevista mikeistä. Voi myös olla, että maadoituksessa mukana olevat metalliset suojukset vaikuttavat magneettikenttään jotenkin. Joka tapauksessa, soundi on mielestäni mitä mainioin. Se ei ole vain lämmin, se on suorastaan kuuma. Jos en olisi itse kasannut hökötystä, arvelisin noita aktiivimikeiksi soundin ja soittotuntuman takia.

Kaulan kulmaa joutuu vielä hitusen säätämään jotta saadaan action juuri oikealle korkeudelle joka kohdasta kaulaa. Samalla ruuvaan mikit Fenderin vintage-viitearvojen sisään mahtuvaksi. Sitten houkuttelen vaimon mukaan jammailemaan, jotta kuulisitte miten Maya sulautuu ryhmätyöhön. Lauantaisaunaan kutsuttu ystävämme Mika on ammattimies kamerahommissa, joten hän tallentaa pikaisen Leskis-coverin saunomisen jälkeen. Sen jälkeen vetäistään vielä pari karaokevetoa samalla kokoonpanolla, mutta säästän teidät siltä komeudelta. Näin se siis soi kanteleen kanssa:

Nyt kun Maya on valmis, saattaa blogipäivityksiin tulla pieni tauko. Tai sitten ei. Sen näkee. Joka tapauksessa aion dokumentoida myös nauhattoman projektin sen loppuun saakka, kävi miten kävi.

Kiitän kiinnostuksestanne ja pysytäänpä kuulolla.

Osa XII - Onko tappi liian iso vai reikä liian ahdas?

Kerran elämässäni joudun minäkin pohtimaan otsikon kysymystä. Puhutaan siis virityskoneiston asentamisvaivoista. Hävetkää, jos muuta ehditte ajatella. Tätä puupalasta on nyt hinkattu ja puleerattu niin sootanasti, että alkaa riittää. Pinta voisi toki näyttää paljon paremmaltakin, mutta rajansa kaikella. On tullut aika kaivella mikkirasia ja kupariteippi jemmasta ja ryhtyä lämmittelemään kolvia.

Yksikelaisilla mikeillä varustettu soitin pörisee aina enemmän tai vähemmän. Humbucker-tyylisissä mikeissä on kaksi eri vaiheessa olevaa kelaa, jotka kumoavat toistensa poimimaa sivuhuminaa. Valitettavasti ne kumoavat myös sellaisia taajuuksia, joista äänensävy voisi hyötyä. Itseäni ei pieni pörinä ole koskaan haitannut, ei musiikissa eikä elämässä yleensä. Tykkään yksikelaisen soundista kuin hullu puurosta. Maadoitusasioihin on kuitenkin syytä kiinnittää erityistä huomiota.

Lollar-mikkien mukana tuli jämäkät ja jäykät tarrapohjaiset vaahtomuovit.

Basson mikkikokonaisuus toimii oman toimensa ohella antennina, joka kiskoo ympäristöstään kaiken löytämänsä signaalin. Niihiin lukeutuu muun muassa verkkovirran 50 Hz huminaa sekä loisteputkien ja sähkövempainten sirinää. Muistan kun poikasena kotona asuessani äänittelin huoneessani kitaroita, ja aina kun joku veti vessan tai laski hanasta vettä, meni minulla otto uusiksi. Nauhalle nimittäin tallentui hyvin kuuluvasti vesipumpun tsirrrrrrrrr...

Kaikki johtavat metalliosat, kuten talla, lisäävät tätä ominaisuutta. Siksi peittelen kaikki onkalot tiiviisti kupariteipillä. Plektrasuojan alapintaan ei tarvitse tuhlata kalliita värkkejä, vaan koulun kuvistunneilta tuttu Uhu Stic ja pala alumiinifoliota riittää ja on itseasiassa myös nopeampi asentaa. Feikkikullitetut mikkisuojukset eivät sellaisenaan tunnu piipauttavan mittaria. Hankaan hiekkapaperilla pinnoitusta pois suojusten alapuolelta, jotta saataisiin nämäkin osat mukaan maadoitusbileisiin.

Tinaan mikit paikoilleen, ruuvaailen basson kasaan ja alan testailla. Vahvistimesta ei tule hillitöntä mölinää ja napoja meisselillä naputellessani kopajaa aivan kuten pitääkin. Myöskään en ilmeisesti ole onnistunut tinatessa kiehauttamaan öljyä rakkaassa Vitamin Q -kapasitorissani, sillä tonepotikkakin tuntuu toimivan hienosti.

Virityskoneistoa en kuitenkaan saa asennettua, sillä lavassa olevat reiät ovat viiksikarvan verran liian pieniä, tai sitten virityskoneiston holkit ovat hitusen liian leveitä. Laajennuksen tarvis on hyvin pieni, mutta en viitsi riskeerata kovaa vaahteraista kaulaa kovin väkivaltaisilla toimenpiteillä. Myöskin absoluuttinen pyöreys vaaditaan, joten en ryhdy vapaalla kädellä viilailemaan. Teen vielä yhden työkaluhankinnan tätä soitinta varten, jolle tosin tullee käyttöä monissa muissakin projekteissa. Tilaan eBaysta viitisen euroa maksavan tappihöylän, eli kiilaporan. Sitten odotellaan posteljoonia.

Seuraavan kolttosen aka nauhattoman ylijäämäosabasson suunnittelu koki historiallisen käänteen, kun yöllä minua puhutteli unessani hieman äkäisen oloisena edesmennyt mestari Pekka Pohjola. Hän oli hyvin adamantti sanellessaan minulle tulevan soittimen mikitysratkaisut.

Paintilla tekemäni hahmotelma siitä, minkä näköisenä suunnilleen Pekka Pohjola minulle unessa näyttäytyi.

Uni oli sen verran vakuuttava, että herättyäni en edes sano vaimolle huomenta, vaan kurotan saman tien puhelimeni yöpöydältä ja tilaan Uraltonelta piezosarjan. Siihen kuuluu 10 piezoelementtiä, metritolkulla johtoa, jakki sekä putkilo puolalaista pikaliimaa.

Ideana on, että Stradivariuksen muotoisen basson valtava koko tarjoaa hienoja akustisia mahdollisuuksia. Kopasta tulee siis osittain ontto ja sen sisään asetellaan piezolätkät. Ne kytketään kahdessa erässä rinnan ja viedään omille potentiometreilleen. Lisäksi asennetaan normaalit jazzbasson mikit. Kaikille näille tulee yhteinen tone. Neljän eri potentiometrin suhteita muuttelemalla voidaan näin ollen saavuttaa valtavan monipuolinen valikoima erityyppisiä soundeja. En tiedä toimiiko tämä, mutta pakko yrittää.

Ja koska eläköön monialainen osaaminen, jaan teille kauniiksi lopuksi pannarireseptini.

1 litra punaista maitoa
5 dl vehniksiä
½ dl sokeria
1 rkl vanilliinisokeria
1 tl suolaa
3 kpl kananmunia
80 g voita

Vehnäjauhot siivilöidään kulhoon ja lisätään muut kuivat. Sitten hillitysti lorottaen maito sekaan. Samalla sekoitetaan vispilällä, niin ei jää paakkuja. Lopuksi munat ja sulatettu voi joukkoon ja sekoitetaan tasaiseksi vatkaamista välttäen. Annetaan turvota puolisen tuntia ja paistetaan syvällä pellillä uunin keskiosassa parissasadassa asteessa noin puoli tuntia. Silmällä näkee, milloin on valmista. Uunista ottamisen jälkeen ripottelen päälle pikkuisen sokeria suutuntuman parantamiseksi ja annan jämähtää vartin verran ennen kuin päästetään lapset tappelemaan parhaista palasista.

Osa XI - Lakan kuivuessa suunnittelemme uuden kolttosen

Mayan hipiää on kuluvalla viikolla ruiskunnut peittämään puolenkymmentä ohutta kerrosta kiiltävää lakkaa. Kolmanneksi viimeinen kerros tuli vahingossa vähemmän ohuelti, joten toisen sarven kohdalla ilmeni pientä valumista. Mitäs me pienistä kun ei pienetkään meistä. Näen tämän oivana tilaisuutena saada kokemusta lakkapinnan hionnasta. Odottelen vuorokauden verran pinnan kuivumista raavintakuivaksi, ja täräytän kiiltävän kerroksen tonnisella vesipaperilla matalaksi mataksi. Pienet valumat ja muut epätasaisuudet hälvenevät, joten pieni puleeraus nihkeällä pyyhkeellä ja uusi kerros lakkaa niskaan. Odottelen tunnin ja sihautan toistamiseen. Ei pässimpi. Kupari, musta, vihreä ja kulta ovat kyllä erittäin hieno yhdistelmä. Hehkutan havainnevalokuvia vaimolle, joka selvästikään ei haluaisi loukata herkkiä tunteitani. "No minähän en siis tiedä bassoista paljon mitään, että minkälainen on hieno... mutta ostitko sinä ihan tahallaan tuon muovin noin vihreänä?", hän ihmettelee.

Nyt Mayan uuden lakkakerroksen (ensimmäisen noin neljännesvuosisataan) on vain annettava kuivua lopulliseen kovuuteensa ennen loppuhiontaa ja kiillotusta. Se tarkoittaa sitä, että lankku ripustetaan pannuhuoneeseen ja unohdetaan sinne viikoksi.

Aiemmin jossain vaiheessa mainitsemani ajatus nauhattoman basson kasaamisesta ylijäämäosia hyödyntäen palaa edelleen mielessä hiljaisella liekillä. Haluan toteuttaa runkoratkaisun jotenkin siten, että se olisi minun itseni rakennettavissa, mutta kuitenkin olisi uniikki ja ilmentäisi jonkinlaista omaperäisyyttä ja luovaa ajattelua. Ensimmäinen ja ilmeisin ratkaisu olisi miettiä uusiokäyttö jollekin täysin asiaan liittymättömälle esineelle, mutta noita vessanpöntön istuinrinkula -kitaroitahan on joka toisella näsäviisastelijalla. Viritän käpyrauhaseni oikealle taajuudelle ja ryhdyn taas kuulostelemaan universumia.

Totuus tulee minulle eräänä iltana yllättäen ja pyytämättä kuin faxit Annelille. Kuin luojan karjahtamana kajahtaa päässäni: "Stradivarius!" Totta! Stradivari rakensi maailman parhaat viulut. Etsiskelen käsiini Antonio-vainaan aikoinaan käyttämän muodon ja mittasuhteet ja skaalaan sen 34-tuumaiselle bassomensuurille. Tuleepa julman kokoinen puupala, mutta tulkoon. Pituutta rungolle tulee 60 cm ja leveimmässä kohdassa leveyttä 35. Talla asettuu juuri siten, että potikkaosaston saa kätevästi mahtumaan sen taakse. Värkkään piirustuksen oikeaan mittakaavaan ja hivautan pdf:n Mainostoimisto B2B:lle. Kaksitoista tuntia ja muutamia euroja myöhemmin minulla on hallussani paperinen versio. Soittelen vielä Kle-Manille ja tiedustelen kakkoskasin saatavuutta. Tulee kuulemma ensi tiistaina.

Tämä hanke on vielä pitkän puun nokassa. Kotona minulla on erittäin rajalliset puuntyöstömahdollisuudet, joten veistohommat on tehtävä ukkivainaan verstaalla jahka kelit lämpenevät pikkuisen.

Lavan grafiikka voisi näyttää vaikkapa tällaiselta.

Musiikkisuosituksia olenkin varovasti antanut aiemmissa kirjoituksissani, mutta nyt täytyy antaa vahva lukusuositus. Tilasin Kajaanin kirjastosta seutuvarauksena Viljami Puustisen kirjoittaman kirjan Kingston Wall: Petri Wallin saaga. Luin sen kahdelta istumalta. Olisin lukenut yhdeltä, mutta leipätyö häiritsi. Lukiessani ehdin kuunnella Kingston Wallin diskografian kaksi kertaa Freakout remixit mukaanlukien. Oli koskettava ja valaiseva lukukokemus. Itkin lopussa. Jo räkänokasta lähtien suuresti arvostamani kitarasankari Walli näyttäytyi sellaisissa valoissa, joista ei ollut aavistustakaan. Teinistä asti lähes uskonnollisen hartaasti kuuntelemani musiikki sai täten aivan uudenlaista lihaa luiden ympärille ja näyttäytyy nyt uudesta kulmasta. Jos Kingston Wall jotenkin on koskettanut elämääsi, kehottaisin lukemaan tämän kirjan. En miestä tuntenut, mutta tällainen kuva on tullut, että Wallin Pete oli yhtaikaa traaginen ja koominen hahmo, sekä paljon muutakin. Joka tapauksessa hän on yksi nerokkaimmista taiteilijoista tämän maailman historiassa.