Stradicaster of Doom - Osa I - Suuntaviivojen vetelyä ja kaulan valmistelua

Vuosi on vierähtänyt siitä kun innosta sinkuen kaavailin rakentavani maailman kovimman nauhattoman basson. Vuosi on vierähtänyt juu, ja onhan tässä leivottu pullaa ja säädetty yhtä sun toista muutakin tarpeellista. Jazz-Mayan minulle toissa syksynä toimittanut Markku toi minulle uuden projektin, joka ei ole basso ollenkaan, vaan eestiläinen 42-kielinen rahvakannel. Markku kertoi soittimen taustalla olevan erinomaisen hupaisan tarinankin, jonka aikanaan tulen kertomaan myös teille. Ehkä 30 vuoden takainen Paltamon kunnan johtoryhmä on sen verran eläköitynyttä, että eivät lue tätä blogia ja vältyn kunnianloukkaussyytteiltä. Siitä sitten lisää tuonnempana.

Tässä on seuraava kunnostushanke kunhan nauhaton Stradicaster on valmis.

Se basso on vain odottanut rakentamistaan. Aika aikansa kutakin, sanoi pässi kun päätä leikattiin. Nyt siirrytään vähin erin toteutusvaiheeseen.

Joku on saattanut lukeakin vanhemmista teksteistä, mikä oli ajatukseni tämän nauhattoman sisuskaluista. Tarkoitus olisi laittaa jazzbasson mikit plus muutama piezo-elementti puolionttoon runkoon ja kahmia koko komeus yhden monojakin lävitse maailmalle. Jos en olisi tätä tullut jo täydellisen tietämättömyyden suomalla varmuudella julistaneeksi julkisesti, olisin paiskannut koko suunnitelman luiskaan jo syksyllä, mutta kun kerta olen sanonut näin sen toteuttavani, niin minä sen toteutan näin. Helppoa se ei välttämättä ole, eikä tällä menetelmällä välttämättä päästä edes parhaaseen mahdolliseen lopputulokseen.

On nimittäin olemassa sellainen suure kuin impedanssi (Z). Sen yksikkö on ohmi ja sillä kuvataan sitä vastusta, jota virtapiiri aiheuttaa vaihtovirralle. Piezo-elementin korkeaimpedanssisen signaalin lakaiseminen samaan reikään matalaimpedanssisen induktiomagneetin kanssa aiheuttaa monissa tapauksissa sen, että soitanta kuuluu hyvin huonosti tai ei kuulu ollenkaan. Olisihan se eräänlaista erikoisuudentavoittelua rakentaa tahallaan vastamelubasso, mutta kun sitä melua vaan tarvitaan tasapainoisen soittoelämyksen saavuttamiseksi. Toisaalta kuuntelijat ehkä oppisivat nauttimaan enemmän bassomusiikista tällaisen vastamelubasson kautta... jaa-a, mene ja tiedä.

Tässähän se suuri osa vuotta onkin kulunut pohtiessa, arpoessa ja turhautuessa. Olisi niin paljon helpompaa, jos ymmärtäisin sähkötekniikan päälle edes jotain. Olen pyöritellyt vaihtoehtoja jos jonkinlaisia. Ensimmäinen idea on laittaa 1000 ohmin vastus jokaisen signaalijohdon väliin tasaamaan kuormaa. En tiedä onko tässä mitään tolkkua, enkä saa täysin yksiselitteistä vastausta sähköviisailta kavereiltakaan. Loppujen lopuksi päädyn itsestäänselvimpään ja ilmeisimpään ratkaisuun. Ostan halvan kiinalaisen etuasteen, jossa on korkeaimpedanssinen sisäänmeno ja matala ulostulo. Kytken piezolätkät rinnan ja kolvaan ne etusen kautta 3-kytkimelle, jonka toisella puolella ovat jazzimikit, joilla siis molemmilla oma voluumi ennen kytkintä. Kytkimeltä mennään vielä universaalille tonepotikalle, josta signaali kulkee tappokytkimen lävitse jakille.

Tappokytkin on muuten elementti, jota olen jazzbassoon joskus kaivannut ja se on ollut alusta lähtien tämän hankkeen kynnysasia. Yksi jazzin hienoimpia ominaisuuksia on juurikin se, että kahden mikin voluumin suhteita autistisesti säätelemällä saat justiinsa sen oikean taajuusvasteen omalle käpyrauhasellesi. Sitten soitin pitääkin biisien välillä hiljentää kiertämällä nupit kiinni, kun laulajan pitää päteä yleisölle eikä basso saa kiertää tai pöristä. Täydellinen soundi, iäksi menetetty. Tappokytkinmies ei vääntele eikä kääntele kesken konsertin. Napsauttaa vain ja palaa siihen mihin jäi, kulkematta lähtöruudun kautta.

Pyörittelen vielä myös ajatusta kahdesta tonesta, joista toinen olisi tallajazzille ja toinen kaulajazzille. Piezot kuitenkin kulkevat etusen kautta, joten ne eivät oikeastaan erillistä tonea tarvitse. Riittävä määrä hyviä kondensaattoreitakin olisi jemmassa ja olisihan tämä jo astetta erikoisempi ratkaisu. Erikoisuus on mielestäni aina jalo pyrkimys.

Oli miten oli, tässä on tämänhetkinen sähkösuunnitelma. Kokeilen sitä piakkoin hauenleukapiuhastoilla. Jos tämä ei toimi, hylkään koko ajatuksen piezoista ja saatan hankkia presarimikkisetin jazzien väliin asennettavaksi. Uskon kuitenkin, että etuasteen kanssa ongelmia ei esiinny. Toisaalta on huomioitava myös sekin, että suhteessa tavalliseen jazzbassoon, ovat tämän talla- ja kaulamikit kilometrien päässä toisistaan. Näin ollen myös soundivaikutukset mikkien välillä ovat parsekin luokkaa. Ihan vain kaksi jazzimikkiäkin voisi olla riittävä hyvälle soundivariaatiolle. Se ei kuitenkaan tyydytä erikoisuudentavoittelijan mieltä.

Sillä välin alan valmistella kaulaa kiskomalla nauhat irki. Taktiikkana on ropsia muutama pisara vettä nauhan juureen ja lämmittää sitä kolvilla hiukkasen. Sitten tartun itse modaamaani työkaluun, eli päätyleikkureihin, jonka laen olen smirklannut tasaiseksi. Tällä pihdillä varoen nipistelemällä saadaan nauha irroitettua rikkomatta otelautaa. Olen hieman malttamaton, joten otelauta säröilee parista kohtaa muutaman millin. Käytännössä tämä ei haittaa, sillä päällehän tulee epoksihartsi.

Sinisessä muovikipossa on vettä nauhoja varten ja lasissa on Radleria Peteä varten. Tätä juomaa meillä kutsutaan "Vanhaseksi" tai "Kepu-olueksi". Se on erinomainen janojuoma joka koostuu 1/2 oluesta ja 1/2 Spritestä.

Nauhojen poistaminen kuitenkin saattaa vaikuttaa kaulan jäykkyyteen, ainakin pelkään näin. Siksi hankaan jokaisen nauhan jättämän rotkon puhtaaksi ja tasapohjaiseksi sopivan paksuiseksi mauseroimallani sahalla. Syntyneihin rakoihin asennan kuhunkin jäätelötikun Timpuri-liimalla ryyditettynä. Tytöt hihkuvat riemuissaan kun kannan taloon laatikkotolkulla Amppari-limujäitä rakennusmateriaalin toivossa.

Islay Mist on skottilainen blendis, jota viinakaupan Suvi suositteli kustannustehokkaaseen savunnälkään. Toimii hyvin kaulanlaittojuomana. Kemi-Tornion AMK:ssa joskus opiskelleet saattavat myös tunnistaa penaalin vasemmalla.

Jazzbasson kaula kaartuu 7'25" säteellä, joten sen mittaista radius blockia on hyvä käyttää ohjurina nauhavälejä siivotessa.

Timpuri-liima haisee sivumennen sanoen ihan järkyttävälle. Ehkä tässä pätee sama logiikka kuin lääkkeissä, että pahimman makuiset ovat tehokkaimpia. Tätä liimaa en halua maistaa, mutta hajusta tein tämän huomion jo aiemmin talvella, kun askartelin vetämäni sudenpenturyhmän kanssa lautapeliä. Pojat raportoivat liiman haisevan "ihan pepulle". Noh, jokaisella on oma kokemusviitekehyksensä, enkä minä ole mikään sitä arvostelemaan. Itselläni kuitenkin tulee hajusta mieleen rikkiyhdiste. Käytän varmuuden vuoksi tuoksutuskierroksen perheellä. Sama tuomio jokaiselta: kananmunapieru. 10-vuotias jopa yökkii varmuuden vuoksi pari minuuttia

Jos arvomaailmassasi edullinen hinta menee miellyttävän tuoksun edelle, on tämä tuote sinulle.

Liiman kuivumista odotellessa saan päähäni valmistaa lavan grafiikat. Miksikäs ei, kun kerran taannoin tilaamaani ModPodgea on vielä rutkasti jäljellä. Vuoden lusimisen aikana ei tämä ole tapojaan muuttanut. Toimin juuri siten kuin aikaisemmin olen kertonut toimineeni. Tällä kertaa selviän yhdellä kokeilulla, sillä älyän jo kevyen kosketuksen merkityksen. Pyyhettä ei myöskään tarvita mihinkään, sormella pärjää riittävän hyvin, ellei paremminkin (kuten elämässä monesti muutoinkin). Teippaan kaularaudan mutterin umpeen ja suihkautan päälle ohuelti akryylilakkaa.

Eikö näytäkin ihan jeessiltä? Bonuksena taustalla Mauri Kunnaan kirjoja sekä Landola-maniska.

Liiman kuivuttua trimmailen karkeasti tikut japanisahalla. Lähipäivinä tartun 725-radius blockiin, jonka olen vuorannut karkealla mirkalla. Näin kaula tulee saamaan lopullisen muotonsa ennen hartsin valamista.

Koska offtopic on toinen nimeni, kertoisin vielä hiljattain diggailemastani musiikista. Jaco Pastoriusta kuuntelen edelleen viikottain, etenkin Weather Reportin Heavy weatheria, mutta tätäkin kirjoittaessani soi Arcturuksen viimeisin levy. Vuoden 1997 La Masquerade Infernale on toinen niistä kahdesta levystä, joita olen kuunnellut vähintään kerran päivässä yli kahdenkymmenen vuoden ajan kyllästymättä. Tämä nyt soiva "Arcturian" sai ensikuuntelulla aikaan ristiriitaisen reaktion. Mayhem-syndrooma vaivaa, eli materiaalin ja muun tuotannon taso on kääntäen verrannollinen rumpusoundeihin. Tällä levyllä Blombergin virveli kuulostaa siltä, kuin suuttunut kaksivuotias löisi potan pohjaa jäätyneellä kakalla. Tämä ei vedä vertoja edes St. Angerin peltitynnyrille. Soundeihin täytyy siis totutella. Jos niistä pääsee yli, on tämä melkoinen elämys. Simen Hestnæs, Hugh Mingay ja Steinar Sverd Johnsen muodostavat sellaisen kolmikon, että voivat vaikka laittaa kompostin tehosekoittimeen ja silti tuloksena on jotain maukasta ja mehukasta. Siinä ei yksi Hellhammer haittaa eikä tule Garmia ikävä, ainakaan kovin paljoa. Jacosta vielä on sanottava sen verran, että dokkarin katsottuani putosi arvostukseni Zawinulia kohtaan ihmisenä pyöreään nollaan. Ei voi silti olla kuuntelematta tuota Heavy weatheria. Onhan siinä mestari J elämänsä parhaassa vedossa, vaikka kanttori onkin kusipää (siihen me paltamolaiset olemme saaneet tottua jo 90-luvulla, terveisiä Jánosille).

Seuraavassa tilityksessäni tulen kertomaan paitsi sähkökokeilujeni menestyksestä, myös runkotöiden aloittamisesta ja edistymisestä.