Viime viikkoina on koronakaranteeni kuristanut, joten minä olen käyttänyt kaiken käytettävissä olevan vapaa-aikani paitsi Netflixin vahtaamiseen vaimon kanssa, myös sähköasioiden arssinoimiseen. Juolahti nähkääs mieleeni sellainen asia, että eikö olisikin hyvä, jos nauhattomassa sähköbassossa olisi mahdollisimman pitkä sustain, eli suomeksi sanottuna soitetun sävelen kesto. Minusta olisi, sillä kontrabassomaista äänimaisemaa tavoitellessa tämä ehkä antaisi jonkinlaista varaslähtöasetelmaa. Soivan sävelen kestoon pyritään vaikuttamaan useimmin tallan, satulan ja akustisissa soittimissa myös rungon materiaalivalinnoilla sekä oikeanlaisilla säädöillä ja valmistamiseen liittyvillä laatustandardeilla. Harvinaisempia ovat elektroniset ratkaisut, mutta sellaisiakin on, ja sellaisella olen päätäni vaivannut.
Tehän suunnilleen tiedätte, miten sähköbasson mikit toimivat? Eli metallisen kielen värähtely häiriköi käämin magneettikenttää, jonka jännitevaihtelut ajetaan vahvistimen lävitse ääneksi. Entäpä jos käännettäisiin asetelma siten, että kaiuttimen sijaan ajetaankin signaali vahvistimen läpi toiseen magneettikelaan, joka puolestaan värisyttää kieliä. Olettaen, että vahvistimen teho ja vaihe ovat kohdallaan, väräjää soitettu sävel niin kauan kuin vahvistimen virtalähde jaksaa toimittaa.
Kitaroissa näitä käytetään jonkin verran, bassoissa tietääkseni aika paljon vähemmän. Tuunauskitit maksavat likemmäs 300 Amerikan dollaria kappaleelta jos sellaisen jostain löytää. Kotimaisista musiikkikaupoista ei tärpännyt. Tietääkseni kaksi ainoaa kaupallista valmistajaa ovat Sustainiac ja Fernandes, joiden molempien kohdalla tilausmenettely on sen verran Neuvostoliittoa, että tekee mieli perehtyä DIY-ratkaisuihin. Tämä käy järkeen myös lompakolle, sillä nämä eivät oikeasti ole mitään ydinfysiikkaa. Ei ihan, mutta mistään yksinkertaisesta ja helposta hankkeesta ei kuitenkaan ole kysymys. Täytyy olla vähintään jonkinlaiset perustiedot ja ymmärrys soittimen sähköpuolesta, mikkien kääminnästä sekä elektroniikkatöistä ylipäänsä. Kolvin täytyy pysyä kädessä vapisematta eikä fluksin haju saa pelottaa.
 |
| Komponentit eivät ole mittakaavassa eivätkä järjestyksessä, sillä tarkoitus on vain näyttää kytkennät mahdollisimman selkeästi. Miten tämä kaikki aikanaan sullotaan järkevästi yhden soittimen sisään, on vielä täysi mysteeri. |
Homma alkaa siitä, että tallamikin signaali viedään ensiksi kaksiasentoiselle DPDT-kytkimelle, jonka ensimmäinen asento vie signaalin vain volumea säätävälle potentiometrille, aivan kuten normaalissa jatsikytkennässä. Toisessa asennossa kytketään piiriin mukaan vahvistin ja sille virtaa antava 9V paristo. Vahvistin käskee sustain-ajuria, joka ei ole mitään muuta kuin 8 ohmin resistanssiin käämitty mikki. Välissä on toinen DPDT-kytkin, jolla voidaan vaihtaa ajurin vaihe. Vaihetta muuttamalla voidaan valita, ajetaanko sävelen perustaajuutta vaiko ylempiä harmonioita. Käytännössä tämä tarkoittaa sitä, että tuleeko ämyristä pitkä sustain vai kamalaa ulinaa ja vinkua. Vahvistimessa on säätövastus, jota ruuvaamalla säännöstellään tehoa.
Loput piiristä sujuu suunnitelmieni mukaan siten, että molemmille jatsimikeille on omat voluumisäätönsä ja tone on yhteinen, aivan kuten normaalissa jatsikytkennässä. Tonen jälkeen mennään 3-tiekytkimelle, jonka toisessa päässä ovat piezoelementit vahvistimineen. Tämän kytkimen ulostulo vie vielä yhdelle tappokytkimelle, jonka jälkeen mennään jakille, jota kautta soitto toivottavasti kuuluu maailmalle.
 |
| Vanha jazzbasson kaulamikki saa uuden elämän sustain-ajurin puolana. |
Sustain-ajurin joutuu valmistamaan itse. Tätä varten olen rosvonnut kuolleesta jazzbassosta kaulamikin, josta olen poistanut kaiken kuparilangan. Jäljelle jääneeseen puolaan käämitään 0,2 mm emaloitua kuparilankaa. Tavoitteena on 8 ohmia, joten tämän paksuista lankaa menee aika tarkalleen 1490 cm.
Vahvistimeksi käy periaatteessa mikä tahansa audiopiiri joka kykenee tuottamaan sen muutaman sata milliwattia.
Uraltonelta saa käyvän kalun parilla eurolla, mutta jos haluaa jostain syystä tehdä koko roskan itse alusta loppuun, on sekin mahdollista. Monet kansainvälisessä internetissä liikkuvat tarinat kertovat, että seuraavanlaisella reseptillä ovat useammat DIY-duunarit tyydyttäneet itseään hyvällä menestyksellä. Tarvitaan seuraavat kamppeet:
- Kuparitäplitetty koekytkentälevy, 13x8 reikää
- neppari 9V paristolle
- kolme vastusta: 68K, 1.5K sekä 1M
- viisi kapasitoria: 22uF, 100uF, 22nF, 100nF sekä 220uF
- kolme säätövastusta: 2x100K sekä 1K
- transistori J201
- vahvistinpiiri LM386
 |
| Nämä tarvitaan jos haluaa tehdä vahvistimen itse. Kuvasta puuttuu kytkentälevy sekä LM386-piiri. |
 |
| Havainnollistava hahmotelma DIY-vahvistimen kokoonpanosta. |
Sähköä johtava tussi on tähän hommaan varmasti hyvä. Näiden kamppeiden yhteenlaskettu kustannus on luokkaa muutama euro, mutta pari mutkaa on matkassa. J201-transistoreja ei enää jostain syystä saa oikein mistään, tai jos saa, ne maksavat hunajata ja messinkiä. Pintaliitoksella toteutettavia pikkuruisia MMBFJ201-transistoreja saa sen sijaan muutamalla centillä kymmenen kappaleen liuskoissa, ja
niistä saa jalkamallin pienellä vaivalla. Ajavat täsmälleen saman asian. Ainakin SP-elektroniikka myy
valmiita adaptereja hintaan 60 centtiä laaki. Myös irralliset LM386-piirit ovat kiven alla ainakin kotimaisissa kaupoissa. Ebayssa voi lykästää, mutta käytännöllisin vaihtoehto lienee rosvota piiri jotain olemassaolevasta laitteesta. Sellainenhan löytyy mm. myös tuosta edellämainitusta Uraltonen valmiista vahvistinpiiristä.
Entäs ne säätövastukset sitten? VR1 ruuvataan sellaiseen asentoon, että se laskee Q1:n nieluun suunnilleen 4,5V. VR2 hallitsee äänenvoimakkuutta ja VR3 tehoa. Ne säädetään aivan lopuksi korvalla kuunnellen, kun koko sätöstys on asennettu soittimen sisään.
Runkotöistä ei oikein muuta kerrottavaa tässä vaiheessa ole, kuin että palikkaa on liimattu ja kansivaneri on sahattu. Isäukko teki nämä sillä aikaa, kun korjasin sen tietokonetta.
 |
| Mitä virkaa pinkit crocsit toimittavat valmiissa soittimessa? Pysy kuulolla niin saat tietää. |
Voin kuvitella, että tämä on varmasti ollut tuskallisen tylsä teksti sellaiselle henkilölle, joka ei ole kiinnostunut soitinten sähköasioista. Olokoon. Kyllä tämä tästä vielä konkretisoituu, sittenpähän näätte. Sitä odotellessa opastaisin teitä kuuntelemaan viikko sitten ilmestynyttä Hexvesselin Kindred-levyä. Minä ennakkotilasin sen jo tammikuussa, mutta kun ennakkotilasin vinyylin, lykkäytyi sen saanti toukokuulle. CD:n tilaajat saivat omansa jo julkaisupäiväksi. Ei se mitään, onhan meillä Spotify. Olen tässä kuluneen viikon aikana pyöräyttänyt levyn kolmesti, ja hämmennys alkaa pikkuhiljaa selkiytyä. Kindredillä yhdistyvät When we are deathin psykedeelinen groove ja All treen hämyisä hiimailu painon keskittyessä hiukkasen jälkimmäiselle. Levyllä on jotenkin vinksahtanut okkultistinen tunnelma, joka tuntuisi olevan pikkuisen totisempi ja ahdistuneempi kuin Hexvesselillä yleensä. Se tietynlainen rento hippimäisyys on väistynyt, mikä voi olla hyvä tai huono juttu riippuen siitä, keneltä kysytään. Itse kuuntelen mieluiten kolmea ekaa täyspitkää, mutta jotain kiinnostavaa tässä uusimmassakin on. Aika näyttää.
