Osa VI - Kondensaattorihulinat eli käärmeöljyä paperissa(ko?)

Yksi henkilöäni määrittävä ominaisuus on se, että innostun sangen harvoin. Toinen on se, että silloin kun satun innostumaan jostain, on minulla kohtuuttoman paljon intoa suhteutettuna sen älyn ja osaamisen määrään, mitä olen luojalta saanut. Niin nytkin.

Basson sisuskaluja hankkiessa on ennen tilaamista hyvä olla selvillä siitä mitä tarvitsee ja mitä kojelaudan alle mahtuu. Sen kummemmin asiaa ajattelematta saati mittailematta tilasin Uraltonelta kolme logaritmista Mojotonen 250K potentiometriä. Eipä tullut mieleeni, että näitäkin on saatavilla useita eri kokoisia. Paketin avatessani huomaan tilanneeni 24 millimetrin kokoisia vääntimiä, kun kaikki muut tähän asti näkemäni ovat olleet 16 millimetrisiä. Ei jännittäisi niin paljoa, jos en olisi tullut hankkineeksi myös järkälemäistä Spraguen Vitamin Q -kapasitoria.

Kondensaattorit bassojen ja kitaroiden tonepotikoissa ovatkin saaneet kansainvälisessä internetissä aikaan hämmästelyä, jeesustelua, pätemistä ja noin kolmen Iijoki-sarjan verran puhdasta paskapuhetta. Onneksi myös viisautta löytyy kun kehtaa etsiä ja suhtautuu löytämäänsä informaatioon maalaisjärjellisellä varauksella. Hölmöjä on ihmiskunnan historiassa tavattu vetää nenästä kaikin mahdollisin konstein, eikä kondensaattorikauppa ole tässä asiassa mikään jalo poikkeus. Pikemminkin päinvastoin. Markkinamiesten porinat voivat olla hyvinkin innostavia, mutta on syytä tiedostaa, mitä se kapasitori oikeasti basson sisällä tekee. Yksinkertaistettuna siinä on kaksi elektrodia joiden välissä on läpäisemätön kerros polypropyleeniä, öljyä tai mitä nyt milloinkin eristettä. Kumpikin elektrodi varastoi samansuuruisen sähkövarauksen, toinen negatiivisen ja toinen positiivisen. Potentiometrin ohjaamana se määrää, mitä mikeiltä tulevaa eksytetään maadoitukseen ja mitä päästetään jakille. Näin ollen sävynupin täysin auki vääntävä kuulee soittimestaan leikkaamattoman äänen joka siitä lähtisi ilman kondensaattoria. Vastakkaiseen laitaan mentäessä kondensaattori leikkaa signaalista korkeat taajuudet. Jos kapasistanssi suo, myös osan keskialueesta.

Elekronit ovat elektroneja, eikä niistä yksikään ole toistaan musikaalisempi. Minun järkeni sanoisi, ettei soundiin voi mitenkään vaikuttaa se, minkä materiaalin läpi alkeishiukkanen jättää kulkematta. Kun kyse on sähköstä, tässä tapauksessa vastuksesta ja kapasistanssista, käsitellään ohmeja ja faradeja, ei subjektiivisia mielikuvia "lämpimästä vintage-soundista". Eikö muka täsmälleen samalla kapasistanssilla varustettu kondensaattori tuota saman lopputuloksen, oli se sitten polypropyleeniä tai paperi-öljyä? Asia erikseen ovat keraamiset kapasitorit, jotka muuttavat toimintaansa merkittävästikin olosuhteiden (esim. lämpötilan tai kosteuden) muuttuessa. Muuten, tuo "lämmin vintage-soundi" on sellainen ilmaisu, että sen kuullessaan tekee aina mieli purra pesuvamppua silmät kiinni ja huojua hiljaa paikallaan. Kuunnelkaapa varsin 30-, 40-, 50- ja 60-luvun kitaraäänityksiä. Nämä aikakaudet voitaneen laskea siihen mystiseen vintage-osastoon, mutta mitä "lämmintä" sieltä luulette löytävänne? Kaikkien noiden vuosikymmenten kitarasoundeja leimaa nimenomaan viiltävä diskantti ja kilisevä kylmä terväyys. Jos luulette löytävänne tuolta "lämmintä vintage-soundia", kehoitan teitä olemaan höperehtimättä keskellä kirkasta päivää (paitsi jos on yö, silloin ehkä jättäisin viittauksen vuorokauden aikaan kokonaan pois.)

En tiedä, mutta niin vain Gibson tekee hyvää katetta myymällä romantikoille "60-luvun Bumblebee-kapasitoreja, jotka tuottavat sen lämpimän vintage-soundin". Tämä ansaitsisi sydämellisen röhönaurun, jos ei olisi niin hävytöntä. 125 dollaria kahdesta 50 centin komponentista, jotka on päällystetty värikkäällä kutistesukalla. Ostakaa ostakaa! Ostakaa paska! Taatusti tuore!
Kyseisen kapasitorin hankkiva henkilö ei osta itselleen parempaa soundia, vaan oikeutuksen paukutella henkseleitään kalliiksi tulleen soittimen omistajana. Parhaimmillaan se vaikuttaa toki omistajan ja soittimen väliseen suhteeseen ja sitä kautta soittofiiliksiin jotka kenties välittyvät kuulijalle asti omistautuneessa ja innokkaassa ilmaisussa. Ehkäpä näin, ehkäpä aivan toisin päin.

Kuten aiemmin jo kerroin, on minusta nämä asiat täysin tiedostaen kehkeytynyt Vitamin Q -kapasitorin omistaja. Kyseessä on legendaarisen maineen saavuttanut öljy-paperi -konkka, jonka hankkiakseen täytyy olla vähintään kymmenääri. Minulla oli jo valmiiksi alle kaksi euroa maksanut Orange Drop täsmälleen samalla kapasistanssilla, joka varmastikin olisi ollut täysin toimiva kampe ja mahtunut takuulla massiivisten mojo-potikoiden kaveriksi. Olen kuitenkin tyytyväinen pystyessäni mahduttamaan 15 euron hintaisen Vitamin Q:n soittimeeni. Se on paljon rahaa yhdestä kapasitorista, mutta ei sentään lähelläkään Gibsonin kimalaiskusetusta. Nämä ovat myös soitinrakentajien keskuudessa maailmalla paljon etsiskeltyjä ja hankalasti löydettäviä osia. Uraltonella sattui erä olemaan, joten pakkohan siihen oli tarttua. Ehkä projektin valmistuttua teen videon, jossa vertailen Orange Dropin ja Vitamin Q:n toimintaa.

Mutta Mayaan palatakseni. Tilaamieni hienojen ja laadukkaiden potikoiden varsien kierteet eivät mahdukaan kojelautani reikiin. Tartun mauseriin ja totean, että koolla on väliä, oli sitten kyse vaikka vain millimetristä. Suurin omistamani metalliterä näkyisi olevan 8mm, joten eipä auta kuin marssia Kle-Manille ja päästää Tiina kukkarolle. Vastineeksi kuitenkin saan 10mm terän joka ratkaisee näillä näkymin elämäni pahimmat hankaluudet. Kle-Man Raudan palveluja voin muutenkin täysin hyvillä mielin suositella ihan kenelle tahansa. Tässä vaiheessa lienee hyvä mainita, että kaupallista yhteistyötä ei tämän blogin kirjoittelussa ole yhtäkään kirjainta. Kaikki suositteluni kumpuavat omista kokemuksista, ja Kle-Man on aina minulle pystynyt hoitamaan kaiken tarvitsemani positiivisen can do -asenteen ryydittämänä. Peukut siis ylös Tiinalle ja Kimmolle.

Hyvinhän ne sittenkin mahtuvat kun ei aivan sikinsokin laita. Tykkään kovasti juotostinan kärystä. Jostain syystä se tuo minulle aina mieleen lapsuuden joulut. Miksi näin on, sitä en itsekään tiedä. Ulkona on kaunis alkukevään poutapäivä, mutta minä poika laitan kolvin lämpiämään Rekiretkeä vihellellen. Jazzbasson johdotuksen osaa tehdä vaikka olisikin hieman yksinkertainen. Aloitan maadoituksesta. Äänenvoimakkuutta säätävien potentiometrien oikeimmalla sijaitsevat terminaalit tulevat maihin, joten väännän ne kiinni runkoon ja kiinnitän tinalla. Sitten yhdistän kaikki kolme potikkaa rungoistaan mustalla kaapelilla ja kiinnitän päätepisteen jakin maadoitusrinkulaan. Tonenpotikan kolmanteen sakaraan kiinnitetään kondensaattorin toinen jalka, toinen maadoitetaan. Volumenuppien ensimmäinen sakara on tulo, ne yhdistetään toisiinsa ja viedään tonen lähdön eli keskisakaran kautta jakille. Aikanaan laitan mikeiltä tulevan värillisen johdon kummankin volumen lähtöön ja mustan johdon maahan. Yksi maajohto on kulkeva myös tallan alle.

Ei ole kaunis. On tarkoituksenmukainen (tarkistin mittarilla).

Mahtumisongelmia ilmenee myös rungossa. Lollarin käyttämä johto ei ole mitään millirimpulaa, joten eipä kulje näiden reikien kautta. Onneksi on reiäntekokone. Viiden millin terällä pukkaan avaruutta tunneliin. Jo rupesi mahtumaan. Runkoa olenkin hieronut ja kitannut vuoronperään viime päivinä, joten pohjamaalien hankkiminen alkaa olla mielen päällä.

Osa V - Paljasta pintaa

Kaulan kanssa tolskatessa on kulunut liikaa aikaa ja vaivaa. Se ei haittaisi jos tuloksena olisi käyttökelpoinen kaula, mutta ehkä on aika katsoa elämän realiteetteja silmiin. Nimittäin tapahtui niin, että jo kadonneeksi luultu haju palasi muutamassa päivässä. Nyt kaula tuoksuu vienon Carmolis-yrtin ja sedimenttikusen epäpyhälle liitolle. Voin kertoa, että yhdistelmä ei herauta vettä kielelle.

Olen ehtinyt jo hangata kasikymppisellä Mirkalla lakan pois lavasta ja kaulan takapuolelta. Lisäksi olen tasoittanut sivut otelaudan laitoihin listan jäljiltä. Hioessa aloin huomata tuttua tuoksua; kyllä, otelaudasta tuttu pissa! Voisiko olla, että neljän vuosikymmenen aikana kaulan puu ehtii lakkapinnakin läpi kauttaaltaan kyllästyä sillä ihmiseritteellä mikä tuon hajun nyt aikaan saakaan. Joka tapauksessa tilanne on se, että olen hionut pintaa pois melkein kokonaisen millimetrin, mutta haju ei siltikään ota laimetakseen. Uskaltaako tuota edes polttaa, vai tuleeko poliisi lyömään patukalla, että senkin ympäristörikkomukseen syyllistyjä?

Lähden selailemaan Kiinan markkinoita hieman ristiriitaisin tunnelmin. Hinta-asiat arveluttavat päällimmäisenä. Rahalle tottavieköön olisi kaikenlaista muutakin käyttöä ihan lasten ruokkimisesta aina terassiremonttiin. Haluaisin myös säilyttää basson mahdollisimman alkuperäisenä, mutta toisaalta ei tee kunniaa minulle eikä soittimelle se haju. Mieleeni kuitenkin muistuu hiljattain lukemani artikkeli ihmisen solujen uusiutumisesta. Suurin osa aikuisen ihmisen soluista uusiutuu kokonaan kymmenessä vuodessa. Ainoastaan aivoissa on koko elämän kestäviä soluja. Minäkin olen siis jo elämäni aikana ollut kolmeen eri otteeseen yli 99-prosenttisesti täysin eri kokonaisuus fyysisessä mielessä kuin syntyessäni en ollut. Mitä taas sielullisiin kysymyksiin tulee, en uskalla lähteä arvailemaan. En kuitenkaan usko bassoni sielun sijaitsevan sen kaulassa sen enempää kuin kaverini Jounin sielun sijainneen hänen moponketjun väliin irtileikkautuneessa etusormessaan, niin paljon käyttöä kuin Jounilla olisi etusormelleen ollutkin.

Silmääni sattuu Ebayssa ilmoitus, jota viime kierroksella en nähnyt. Kiinan veli kauppaa jazzbasson kaulaa 23 eurolla! Tuossa ei vahinkoa tule vaikka ei täysin priimaa ostaisikaan. Hyvällä tuurilla saan kokonaan uuden kaulan. Paskimmassakin tapauksessa saan kuitenkin pakasta vedetyn nauhasetin, jolle 23 euroa tosin on aika härski hinta. Jos kaula on susi, käy otelauta kuitenkin varmasti vanhaan kaulaan pienellä säätämisellä. Vain kaksi jäljellä, myyty viimeksi tunti sitten. Koska minussa on pelimiehen vikaa, laitan tilauksen vetämään. Olen aina ihmetellyt naisten ostovimmaa ja kaikkea siihen liittyvää oheistoimintaa, mutta tämän hankkeen aikana olen huomannut, että on omanlaisensa viehätys vastaanottaa krääsäpaketti kaukaisilta mailta.

Eikö tuo ihan kaulalta näytä. Halpa se ainakin oli.

Kontrabassoon olen vaihtanut kielet viimeksi 12 vuotta sitten. Tällä verukkeella käyn vielä vierailulla setä-Hansin verkkokaupassa ja laitan pystybasson kielisetin kaveriksi tulemaan trooppisen turkoosit nauhatarrat jazzbassolle. Ebaysta tilaamani kaula on vaahteraa, jota olen yleensä vieroksunut samasta syystä kuin valkeita paitoja; mustasta ei kura erotu niin helposti, ja sopii tyyliini muutenkin paremmin. Merenvihreät nauhamerkinnät tasapainottanevat kokonaisuutta kuitenkin riittävästi.

Rungon kimppuun siis. Miranol istuu lujassa. Onneksi olen saanut isältä lainaksi oikeat työkalut. Kuumailmapistoolilla puhallan maalin kuprulle ja akkukäyttöisellä tärykoneella raaputan enimmät syrjään. Epäkeskosammakkoon 60-karkeuksinen laikka, ja vaneri alkaa paistamaan kirkkaana. Urakkaa ryydittää korvalappustereoista käsin Jaco Pastoriuksen itsensä mukaan nimeämä levytys vuodelta 1976. Jotain uutta tämä mies on oivaltanut nelikielisestä. Varsinkin huiluäänistä. Jos et usko, kuuntele A-puolen viimeinen raita, Portrait of Tracy. Kannattaa toki jatkaa B-puolellekin, sillä siellä tulee heti ensimmäiseksi Opus Pocus, jossa Othello Molineaux soittaa steel pan -rumpuja. Siinäpä on sellainen sointi joka edistää hilpeyttä ja hyvää mieltä.

Varo halpoja kopioita! Tämä on aitoa vaneria.

Osa IV - Tuoksut muistojen

Etsin rungosta pahimmin irvistävät repeilyt ja puristan ne kiinni Titebond Originalilla. Jätän rungon odottamaan hiontaa ja siirryn kaulan pariin. Aloitan liimaamalla lättähattujen särkemän lavan takaisin kasaan kaksikomponenttisella polyuretaaniliimalla. Samalla tavaralla liimasin kontrabassoni kaulan takaisin paikoilleen toissasyksyisen onnettomuuden jälkeen. Kontra on kestänyt hyvin, joten pysynee tuolla puolikas lapakin. Kuivuneen sauman vetolujuudeksi ilmoitetaan 180 kg neliösenttimetrille. Sitten vietän yhden iltapuhteen vaimon kanssa televisiota katsellen ja Titebondiin kastettuja hammastikkuja ruuvinreikiin naputellen.

Kaulahan on bassosta se osa jota eniten käsitellään, ja se näkyy! Otelautaa peittää runsas kerros jotain orgaanista. On syytä muistaa, että bassoa on käsitellyt lähes neljäkymmentä teini-ikäluokkaa. Oletan joukkoon mahtuvan sellaisiakin henkilöitä, jotka eivät aseta henkilökohtaista hygieniaa tärkeimmäksi prioriteetikseen. Kolhua on lommon päällä ja otelautaa kiertävä alkujaan valkoinen lista on vääntyillyt paikoitellen repsottamaan pari milliä kaulan reunasta koholla. 

Satula näyttäisi olevan mallia omatekemä. Pehmeähköstä muovista karkeasti vuoltu ja ruuveilla kiinnitetty viritys tuo mieleen parhaat neuvostoliittolaiset perinteet. Väkiselläkin epäilykseni kohdistuvat lankkumaalarin suuntaan. Onneksi jazzbassolle nimenomaisesti tarkoitettu valkoinen Tusq-satula löytyy nopeasti ja kasvattaa menoja vain noin kahdeksalla eurolla. Satulan hankin Strings.fi -putiikista, mistä olen yleensäkin ostanut paitsi kielet, myös satulat ja tallaluut satunnaisiin Landola-hankkeisiini. Listan nakertelen irti ja heitän menemään. Hion kaulan joka tapauksessa paljaalle puulle kun sen aika tulee, eikä listalla tee mitään kunhan vain nauhojen päät ovat huolitellut. Lakattu kaula on mielestäni aina ollut soittotuntumaltaan hidas ja tahmea, eikä lakkapintaista kaulaa pidellessään pääse samalle aaltopituudelle instrumentin kanssa. Vähän kuin silittäisi kissaa rukkaset kädessä. Niinpä kaulan takaosan pintaan on tiedossa pelkkä pellavaöljy. Toinen hyvä vaihtoehto voisi olla karnaubavaha. Lavan etupuolen aion lakata, sillä sinne tulee grafiikkaa lakkakerroksen alle.

Joku on aikanaan säästänyt 50 markkaa tekemällä satulan itse.

Ruiskauttelen otelaudalle siivouskaapista evakuoimaani yleispuhdistusainetta ja alan jyystää kynsiharjalla. Harja muuttuu mustaksi noin sekunnissa. Huuhtaisen välillä harjaa ja jatkan jynssäämistä. Voi veljet, että tässä otelaudassa onkin paljon ihmisen DNA:ta. Olen iteroinut puhdistussykliä jo kolmattakymmentä kertaa, ja loskaa vain irtoaa edelleen. Haju on karmea. Esiin nouseva moska pölähtää täsmälleen huoltoaseman vessalle, eli virtsasedimentille. Arvelen tuoksun johtuvan soittajien sormenpäistä ja kämmenistä vuosien mittaan imeytyneestä hiestä. Hikihän on teknisesti ottaen mietoa virtsaa. Onpa soittajien joukossa melkoisen varmasti ihan aitoja kusinäppejäkin, joille käsien peseminen on akkojen höpötyksiä. Ruusupuista otelautaa ei liene koskaan käsitelty minkäänlaisella öljyllä.

Väsyn lopulta hieromiseen. Pyyhin laudan kostealla rätillä ja jätän sen kuivumaan takkahuoneeseen kaapin päälle. Seuraavana aamuna otan kaulan esille levittääkseni otelaudalle pellavaöljyä. Harmi vain, että otelauta haisee vieläkin kahden metrin päähän vanhalle kuselle. Toistan eilisen pesu-urakan ja jätän kaulan taas kuivumaan. Seuraavana päivänä totean hajun olevan läsnä edelleenkin. Ensimmäinen ajatus on, että on hankittava uusi kaula, tai ainakin uusi otelauta. Luovun kuitenkin ajatuksesta saman tien, sillä sitten kyseessä ei enää olisi sama soitin. Sitä paitsi uusi kaula maksaa setelirahaa vaikka sen hankkisikin Kiinasta. Mikkien hinnalla olisi jo saanut kuukauden näkkileivät, joten budjettiin ei enää montaa euroa mahdu. Varsinkaan, jos tarkoituksena on säilyttää avioliitto sopuisena.

Googletuksen perusteella virtsan haju vanhassa hoitamattomassa otelaudassa näyttäisi olevan kohtalaisen yleinen ongelma. Keskustelupalstojen viisaat esittävät ratkaisuksi sitruunaöljyä. Toiset sanovat, ettei sitruunaöljy auttanut mitään. Itse arvelen ongelman piilevän ainakin osittain etymologisessa väärinymmärryksessä. Soittimien huoltamiseen tarkoitettu sitruunaöljyhän ei nimittäin tule oikeasti sitruunasta. Se on juoksevaa mineraaliöljyä, jota on terästetty naftalla. Nimensä se saa kirpeästä tuoksusta ja kellertävästä väristä. Markkinointisyistä sekaan lisätään usein sitruuna-aromia, mikä on omiaan edistämään hämmennyksiä. Sitruunaöljyn hankkiminen siirtyy ainakin seuraavaan arkipäivään, sillä Paltamosta sitä on turha kysellä.

TalkBass-keskustelupalstalla joku ehdottaa pirtua. Niin, miksikäs ei. Pirtua ei ole, mutta Carmolis-tippoja on. Voimakkaan alkoholin lisäksi Carmolis sisältää kaikenlaisia eteerisiä öljyjä, jotka varmasti auttavat peittämään pahinta katkua. Pirtumiehen neuvojen mukaan kaavin tervällä moralla kevyesti nauhojen välit kiinnittäen erityistä huomiota nauhojen juuriin. Tarkoitus ei ole vuolla, vaan todellakin vain kevyesti kaapia. Näin menetellen saan irrotettua kaikkiaan peukalonpään kokoisen kasan pissanhajuista karstaa. Pyyhkäisen otelaudan kostealla luutulla ja roiskin Carmolista ensimmäiselle viidelle nauhalle. Käyn laudan kimppuun vanhalla hammasharjallani. Kuluu tunti ja puoli pulloa Carmolista. Pyyhkäisen laudan kertaalleen kostealla luutulla ja jätän taas kaapin päälle kuivumaan. Aamulla konkoilen takkahuoneeseen pellavaöljypullo toisessa, puhdas riepu toisessa kädessä. Saan vastiketta toiveikkaalle mielialalleni. Ei haise enää, paitsi vienosti Carmolis-yrteille. Sen kanssa voin elää.

Jo ensimmäinen puhdistus irrotti paljon räkää.

Nauhat ovat paikoin kololle kuluneet, kauttaaltaan matalat ja päältä täysin tasaiset. Olisiko asialla ollut jälleen sama kaveri joka vastasi maalaustyötä? En tiedä, mutta joku on selvästi "hionut" nauhoja. Jäljistä päätellen hiomapaperin karkeus ei ole voinut olla paljon 240:tä hienompi. Harkitsen hetkisen nauhojen poistamista kokonaan. Eihän se huono ratkaisu olisi sinänsä. Olihan tällaisen muutostyön omaan soittimeensa tehnyt myös legendojen legenda Jaco Pastorius. En kuitenkaan halua haltuuni "Bass of Doomia", vaan oman Mayan, ja siinä olisi näkemykseni mukaisesti nauhat.

Nappaan seuraavalla kauppareissulla mukaani hienoja kertakäyttöisiä kynsiviiloja sekä maalarinteippiä. Teippaan nauhojen välit ja tuskallisen kärsivällisesti työstän nauhoihin pyöreän muodon. Vaikka kynsiviilat ovatkin hienoa karkeutta, on tätä hommaa tehtävä todellakin ajatuksen kanssa. Tonninen vesihiomapaperi tuntuisi turvallisemmalta ratkaisulta, mutta kynsiviila on nopeampi. On vain muistettava käyttää keveää rannetta. Kiillotuksen suoritan erittäin hienolla teräsvillalla ja taikasienellä. Uudenveroisia näistä ei enää saa taikomallakaan, mutta näyttävät ihan ookoolta ja luultavasti toimivat. Lopullinen totuus selviää sitten kun asennan kielet paikoilleen. Siihen mennessä on päätettävä suunnitelma bee, että tuleeko sittenkin Pastorius-malli, vai tilataanko uutta nauhakiskoa.

Kaulan takana tällaisia merkintöjä. Jos joku tietää niiden merkityksen, olisin kiinnostunut kuulemaan.

Osa III - Muotoseikkojen hahmottelua

Soitinrakennuksesta minulla on kokemusta vain kansalaisopiston jouhikontekokurssin verran. Perustavanlaatuiset huolto- ja säätötoimenpiteet pystyn tekemään, mutta varsinainen korjaaminen sekä varsinkin pintakäsittely ovat minulle tuntematonta maaperää. Lisäksi olen vielä rähmäkäpälä peukalot keskellä kämmentä. Usko on kuitenkin luja, kuten olla pitääkin.

Ensimmäiseksi on tietenkin ratkaistava se, miltä valmis Maya tulee näyttämään. Alkuperäinen pleksi on Fenderin klassinen ruskea kilpikonnakuvio. Sangen upea, mutta vaatisi seurakseen sunburst-lakkauksen päästäkseen oikeuksiinsa. Periaatteessa sunburstin tekeminen spraymaaleilla ei pitäisi olla mikään täysin mahdoton suoritus kotimaalarillekaan, mutta minulle taitaa olla aivan riittävän haasteellista saada edes kelvollinen yksivärinen pinta aikaiseksi. Lisäksi pleksi on nähnyt paljon elämää, kuten koko basso. Lommoa ja naarmua on reilusti, joten päätän suosiolla hankkia uuden muovipalasen.

Pari kuukautta universumia kuulosteltuani päädyn lopputulemaan. Pintamaalin sävy tulee olemaan graffiti yellow -sävyn keltainen vihreällä pleksillä. Metalliosat ovat kullanväriset ja tugbar sekä mikkien koteloinnit kermanvalkoisia. Mikrofonithan tulevat suojusten peittämiksi, mutta kuitenkin. Mikrofoneiksi valikoituu vertaistarinoiden perusteella Lollarin handwound in USA vintage single coilit. Kiinasta mikit saisi alle kympillä, mutta kun kerran bassoa on ryhdytty elvyttämään, on siitä tehtävä työkalu, joka kelpaisi tarvittaessa oikeallekin muusikolle.

Vahtaan Youtubesta silmä kovana kaikkea jazzbassoihin ja niiden kunnostamiseen liittyvää. Kytemään lähtenyt kipinä alkaa poltella korvien välissä päivä päivältä enemmän, kunnes lopulta yltyy ilmiliekkiin. Noudan siis basson tilpehööreineen mummolan kamarista ja ryhdyn mallailemaan eBaysta tilaamiani varustuksia sen päälle. Alkuun oksettavalta näyttänyt kakanruskea väri näyttääkin kultaisen ja vihreän seurassa yllättäen aika hyvältä. Ehkä se olisikin arvokkaampi kuin trooppisen pirteä banaaninkeltainen. Vaihdan lennosta suunnitelmaa ja päätän maalata rungon aikanaan kuparin väriseksi. Päällimmäiseksi toki tulee ranskalaisen kiillotuksen vaikutelmaa tavoitteleva kiiltävä lakkapinta.

Puran tallan niin moneen osaan kuin se menee ja pulautan sen soodakylpyyn. Vanhalla hammasharjalla hankaan suurimman osan patinasta pois. En käytä tähän vaiheeseen liikaa vaivaa, sillä tallahan jää tuhkiksen peittoon. Sen verran on kuitenkin hangattava, ettei kieliä vaihtaessa hävetä ja maadoitus saa kunnollisen kosketuksen.

Saa kelvata.

Tässä vaiheessa Mayan eheytyshanke on tullut maksamaan minulle mikrofonit poislukien vain noin 50 euroa. Olen tilannut kaiken eBayn kautta erinäisiltä kiinalaisilta kauppiailta lukuunottamatta mikrofoneja, satulaa sekä sähköosastoa. Valmiiksi tinattu ohjauspaneli maksoi hieman alle 15 euroa. Kapasitorissa ei ole mitään merkintöjä, joten se voi olla aivan mitä sattuu. Tämä ei saata mieltäni murheelliseksi, sillä laatta itsessään nuppeineen on lähinnä se mitä halusin. Kotimainen Uraltone toimittaa oikeanlaiset komponentit nopeasti ja kohtuuhinnalla.

Kiinasta on tilattu myös vihreä valmiiksi muotoon leikattu pleksi, suojukset, tarkalta ja napakalta tuntuva virityskoneisto, rakotulkkisarja, tugbar, tuhannestuumaviivoitin, akkuvääntimeen liitettävä viritysveivi, capo, rulla kupariteippiä sekä kullanvärisiä pikkuruuveja.

Osa II - Jazzbasson syvin olemus

Olen päättänyt herättää Mayan henkiin ja tehdä siitä upean niin ääneltään, soitettavuudeltaan kuin ulkonäöltäänkin. Suunnittelen eteneväni kiireettä ja pääseväni hiontahommiin ukkivainaan verstaassa ilmojen lämmittyä hieman. Niinpä kuljetan basson mummolan sivukamarin sängyn alle välivarastointiin, sillä kotona meillä on soittimia nurkat väärällään, eikä säilytystilaa juurikaan ole. Vaimo ei ole minulle suoranaisesti murissut, mutta tiedän ettei hän paatuneena esteetikkona voisi mitenkään sietää makuuhuoneen nurkassa seisovaa bassovainajaa. Luultavasti häntä ahdistaisi jo tieto sen olemassaolosta, vaikka se ei välittömässä näköpiirissä olisikaan. Olkoon siis Maya mummolassa toistaiseksi.

Mikä sitten on jazzbasso? Mitkä ovat ne ominaisuudet, jotka elimellisimmin määrittelevät soittimen syvimmän olemuksen? Alan paneutua aiheeseen lukemalla artikkeleita ja keskustelupalstoja sekä katsomalla tuntikausien edestä Youtube-videoita

Ylhäällä Jazz, alempana Precision.

Ensimmäinen kaupallisesti menestynyt sähköbasso oli Fenderin Precision-malli, joka tuli kuluttajien saataville vuonna 1951. Yhdeksän vuotta myöhemmin markkinoille tullut jazzbasso on kehitetty sen pohjalta hieman erilaisiin tarpeisiin. Siinä missä Precisionin äänimaailma on tummaa ja tasaista jokapaikan bassoa, on Jazzissa dynaamisempi, ikään kuin kirkkaammin piereskelevä soundi. Täysin oikeaa suomenkielistä ilmaisua on hankala keksiä, mutta joka tapauksessa meno on funkimpaa ja groovempaa. Tämä on saatu aikaan mikrofoniratkaisuin. Precisionissa on yksi ns. split coil -mikki, joka on sijoitettu suunnilleen siihen kohtaa, missä Jazzissa sijaitsee kaulamikki. Jazzissa puolestaan on kaksi yksikelaista mikkiä. Kaulan puolella sijaitseva mikrofoni tuottaa presarimaisen tumman ja tanakan soinnin, kun taas tallan lähellä oleva hieman tehokkaampi mikki tekee Jazzille ominaisen diskanttisen röyhtäilyn. Tallamikki on tehokkaampi siitä syystä, että tallan lähellä kieli värähtelee pienemmin liikkein. Lisää tehoa tarvitaan, jotta potentiometrille menevä signaali vastaisi teholtaan kaulamikin signaalia. Molemmille mikeille on oma volumesäätö, mutta 047 mikrofaradin ja 100 volttia sietävän kapasitorin ohjaaman sävypotikan ne jakavat keskenään. Kun toimitaan yksikelaisten parissa, on potentiometrin vastus klassisesti 250 kilo-ohmia. Tässä Mayassa kaikki potentiometrit ovat jostain syystä 500 kilo-ohmisia, mikä on normaali käytäntö tuplakelaisten humbucker-mikrofonien kanssa. Lieneekö sitten Markku joutunut joskus uusimaan potikat, ja käsillä on ollut pelkästään viisisatasia. Kukapa tietää. Kaikki Mayan sisältä löytyvät potentiometrit ovat myöskin lineaarisia. Voluumia säätävässä potentiometrissä tämä on aivan normaalia, mutta perinteisesti tonenupit ovat logaritmisia. 

B-kirjain vastusluvun alussa kertoo potentiometrin olevan lineaarinen. Logaritmisessa vastaava merkintä on A.

Lisätään siis ostoslistaan kolme potentiometriä sekä varmuuden välttämiseksi uusi jakki. Samaan kyytiin otetaan 47NF/100V kondensaattori mallia orange drop. Vanhakin todennäköisesti ajaisi asiansa, mutta uusi maksaa vain hieman alle pari euroa, joten tulkoon mukaan kaiken varalta. Vielä kaveriksi kangaspäällysteistä kaapelia, mustaa ja keltaista puoli metriä molempia.

Jazzbasson kahden mikrofonin sointia yhdistelemällä voidaan saavuttaa laaja valikoima erilaisia äänensävyjä. Precisioniin nähden jazzbassossa on myös ergonomisempi, kevyempi ja virtaviivaisempi runko viisteineen. Lisäksi otelauta kaventuu voimakkaammin lapaa kohden. Satulan leveys Jazzissa on vain 38 millimetriä, kun taas Presarissa se on 42 milliä. Ensimmäiset Leo Fenderin suunnittelemat sähköbassot pyrkivät emuloimaan mahdollisimman tarkoin läskibasson sointia ja näppituntumaa. Niin Presarissa kuin Jazzissakin oli tallansuojuksen, ns. tuhkiksen sisässä pala vaahtomuovia, joka lyhensi soinnin kestoa ja lisäsi siihen kontrabassomaisen tömpsäyksen. Tätä menetelmää käytetään nykyisin harvemmin, ja useimmat näyttävät myös luopuneen tallaa ja mikrofoneja peittävistä suojuksista.

Kaulamikin suojus toimitti myös peukalotuen virkaa. Yksi hämmennystä herättävä ominaisuus Jazzin varustelussa on G-kielen alapuolella pleksissä sijaitseva ns. tugbar. En ole löytänyt sille suomenkielistä vastinetta, mutta kyseessä on eräänlainen kiskontatuki. Varhaiset kontrasta sähköön siirtyneet basistit sijoittivat peukalonsa kaulamikin suojukselle ja nimettömän sekä pikkusormensa tugbarille. Näin syntyneessä puristusotteessa he näppäilivät kieliä pystybassotekniikalla etu- ja keskisormillaan. Toisinaan näki ratkaisuja, joissa mikinsuojukset on poistettu ja tugbar siirretty kielten yläpuolelle toimimaan peukalotukena. Itse haluan kunnioittaa perinteitä, joten Mayaani tulee tugbar sekä suojukset.

Perehtymisen myötä minussa on herännyt aivan uudenlainen kiinnostus ja innostus nimenomaan jazzbassoa kohtaan. Aiemmin jotenkin tylsänä pitämäni Jazz onkin basson historian tärkeimpiä taitekohtia ja kuuluu todella monien alan uudisraivaajien kalustoon. Se taipuu niin monenlaisiin tyylilajeihin. Jaco Pastorius, John Paul Jones, Geddy Lee, Phil Lynott, Marcus Miller, Tina Weymouth, Stanley Clarke... lista on pitkä.

Jaco Pastorius soittamassa Bass of Doomiksi ristimäänsä custom-Jazzia.

Osa I - Tästä se alkaa

Eletään vuoden 2018 marraskuun viimeisen aamupäivän hetkiä. Olen juuri kirjoittamassa lehtiartikkelia edellisenä päivänä eläkkeelle jääneen musiikinopettajan läksiäisjuhlista, kun puhelimen sointi keskeyttää näpyttelyn. Langan toisessa päässä on juuri työni aiheena oleva mies, evp-musiikinopettaja Markku Korhonen.

"Ootko kotona? Mulla ois sulle yks juttu", kuuluu puhelimesta.

Hetken kuluttua ovikello kilahtaa ja Markku seisoo oven takana basso kainalossaan.

"Tätä olivat viemässä kaatopaikalle, mutta minä sanoin, että eikä kun sen pitää mennä Petelle. Sinä varmasti jotain pystyt tällä tekemään."

Niin sitä oltiinkin yllättäen liitytty jazzbasson omistajien joukkoon. Kiva juttu. Asiassa on vain pari muttaa. Ensinnäkin, joudun käyttämään suurimman osan luovuudestani keksiessäni vakuuttavien selittelyjen sarjaa, joka estäisi basson muuttumisen takkapuuksi vaimon käsissä. Ehkä kerron vain kunnostavani sen ja laittavani sen sitten myyntiin. Hei, me tienataan tällä! Toiseksi, tätä kapulaa voidaan kutsua nykykunnossaan bassoksi vain termin laajimmassa merkityksessä, ja silloinkin ollaan suurpiirteisen reiluja.

Kyseessä on japanilaisvalmisteinen Maya. Oletettavasti tämä on valmistettu 70-luvun suurten oikeustaistelujen katveessa, kun Fender yritti hillitä Aasiassa valtoimenaan riehuvaa tavaramerkkien hyväksikäyttöä. Basson lavassa lukee hieman Fenderin logoa mukailevalla fontilla "Maya Electric Bass". Vaikka sana Jazz onkin vaihtunut sanaan Electric, vastaa soitin millimetriltään Fenderin Jazzia, ainakin ulkoisesti.

 

Koululle basso on hankittu 70- ja 80-lukujen taitteessa opetuskäyttöön. Tällä bassolla on opetellut soittamaan jokainen alle nelikymppinen paltamolaisbasisti, minäkin. Vieläkin suurilukuisempi on se joukko, joka on tätä soitinta rähmäkäpälillään käsitellyt koskaan basistiksi tulematta. Aktiivipalveluksesta Maya on siirretty syrjään vuosien 2013-2014 kieppeillä. Uudeksi tehtäväksi on valikoitunut kunnan nuorisotoimen homeisen bänditilan nurkkaan nojailu varabassona.

Yhteiset tavarat tuntuvat usein jäävän huonolle huolenpidolle. Tätäkin bassoa ovat käyttäneet sadat soittajat, joista hyvin harva (jos yksikään) on kokenut sielussaan vastuuta soittimen kunnosta ja hyvinvoinnista. Tämä basso on todellakin kokenut kovia. Muistan vielä alkuperäisen hienon kolmisävyisen sunburst-lakkauksen. Sen on korvannut joku halvatunmoinen lankkumaalari joskus 90-luvun puolivälissä kakanruskealla seinämaalilla. Hyvä kuitenkin, että on sentään malttanut ensin riisua pleksit ja elektroniikan. Pintakäsittely on jäänyt kesken, eikä lakkapinnasta ole tietoakaan. Viilurunko on saanut kosteutta ja repeillyt liitoksistaan. Ikään kuin viimeisenä loukkauksena on bänditilaan jossain vaiheessa vielä murtautunut joukko humalaisia bensalenkkareita, jotka ovat viimeistelleet vaikutelman murjomalla jo ennestään kärsinyttä bassoparkaa. Tässä yhteydessä on syntynyt lisää pintavikoja ja lommoja, kaulan lapa on haljennut ja virityskoneiston rattaat suurelta osin korkkaantuneet. Olisipa sentään ylentävä nautinto päästä ananaksesta käsin tukistamalla opettamaan näille nulikoille jotain kunnioituksesta.

Hän repeilee liitoksistaan.

Mikrofonien alta löytyi veikeän värinen kivettynyt vaahtomuovi, joka sai kimmoisuutensa takaisin muutamassa päivässä.

Kittiähän tämä tarvitsee.

Kaula on suora ja raudassa tuntuu olevan jännitettä.

Valmistuspaikasta ja ajankohdasta riippuen kaularaudan säätö voi aidossakin Fenderin jatsimallissa sijaita joko lavan juuressa tai kaulan alapäässä. Tässä japanilaisimitaatiossa on noudatettu järkiajattelua. Eikö teistä muka ole sulaa hulluutta joutua irrottamaan kaula aina kun tarvitsee säätää kaularautaa? Minusta on täysin.

Kolme kieltäkin on vielä paikoillaan. Niitä peittää noin puolentoista millimetrin paksuinen ruoste. Kaula sentään näyttäisi olevan suora ja kaularauta tuntuisi toimivan. Melkein itkettää katsellessa, niin kovin käy bassoa sääliksi. En ole vielä edes kurkistanut pleksin alle, mutta päätös on jo lujittunut: tämä herätetään henkiin ja tästä tulee hieno! Tunnen tämän kohtalon minulle osoittamaksi tehtäväksi, sillä bassolla on historiallisen arvonsa lisäksi valtava henkilökohtainen tunnearvo. Sinänsä rahallista arvoa tällaisella japanilaiskopiolla ei ole punaisen puupennin vertaa, semminkin kun kunto on mikä on. Asiaan vaikuttaa paljon sekin, että Markku on osoittanut luottamuksensa siihen, että saisin tämän elvytettyä. Musiikillisessa historiassani Markku on merkittävin yksittäinen tekijä. Ilman häntä en todennäköisesti soittaisi tänä päivänä bassoa, joten hänen luottamuksensa painaa harteita paljon enemmän kuin mikään henkilökohtainen jazzbasson omistamisen tarve.