Osa I - Tästä se alkaa

Eletään vuoden 2018 marraskuun viimeisen aamupäivän hetkiä. Olen juuri kirjoittamassa lehtiartikkelia edellisenä päivänä eläkkeelle jääneen musiikinopettajan läksiäisjuhlista, kun puhelimen sointi keskeyttää näpyttelyn. Langan toisessa päässä on juuri työni aiheena oleva mies, evp-musiikinopettaja Markku Korhonen.

"Ootko kotona? Mulla ois sulle yks juttu", kuuluu puhelimesta.

Hetken kuluttua ovikello kilahtaa ja Markku seisoo oven takana basso kainalossaan.

"Tätä olivat viemässä kaatopaikalle, mutta minä sanoin, että eikä kun sen pitää mennä Petelle. Sinä varmasti jotain pystyt tällä tekemään."

Niin sitä oltiinkin yllättäen liitytty jazzbasson omistajien joukkoon. Kiva juttu. Asiassa on vain pari muttaa. Ensinnäkin, joudun käyttämään suurimman osan luovuudestani keksiessäni vakuuttavien selittelyjen sarjaa, joka estäisi basson muuttumisen takkapuuksi vaimon käsissä. Ehkä kerron vain kunnostavani sen ja laittavani sen sitten myyntiin. Hei, me tienataan tällä! Toiseksi, tätä kapulaa voidaan kutsua nykykunnossaan bassoksi vain termin laajimmassa merkityksessä, ja silloinkin ollaan suurpiirteisen reiluja.

Kyseessä on japanilaisvalmisteinen Maya. Oletettavasti tämä on valmistettu 70-luvun suurten oikeustaistelujen katveessa, kun Fender yritti hillitä Aasiassa valtoimenaan riehuvaa tavaramerkkien hyväksikäyttöä. Basson lavassa lukee hieman Fenderin logoa mukailevalla fontilla "Maya Electric Bass". Vaikka sana Jazz onkin vaihtunut sanaan Electric, vastaa soitin millimetriltään Fenderin Jazzia, ainakin ulkoisesti.

 

Koululle basso on hankittu 70- ja 80-lukujen taitteessa opetuskäyttöön. Tällä bassolla on opetellut soittamaan jokainen alle nelikymppinen paltamolaisbasisti, minäkin. Vieläkin suurilukuisempi on se joukko, joka on tätä soitinta rähmäkäpälillään käsitellyt koskaan basistiksi tulematta. Aktiivipalveluksesta Maya on siirretty syrjään vuosien 2013-2014 kieppeillä. Uudeksi tehtäväksi on valikoitunut kunnan nuorisotoimen homeisen bänditilan nurkkaan nojailu varabassona.

Yhteiset tavarat tuntuvat usein jäävän huonolle huolenpidolle. Tätäkin bassoa ovat käyttäneet sadat soittajat, joista hyvin harva (jos yksikään) on kokenut sielussaan vastuuta soittimen kunnosta ja hyvinvoinnista. Tämä basso on todellakin kokenut kovia. Muistan vielä alkuperäisen hienon kolmisävyisen sunburst-lakkauksen. Sen on korvannut joku halvatunmoinen lankkumaalari joskus 90-luvun puolivälissä kakanruskealla seinämaalilla. Hyvä kuitenkin, että on sentään malttanut ensin riisua pleksit ja elektroniikan. Pintakäsittely on jäänyt kesken, eikä lakkapinnasta ole tietoakaan. Viilurunko on saanut kosteutta ja repeillyt liitoksistaan. Ikään kuin viimeisenä loukkauksena on bänditilaan jossain vaiheessa vielä murtautunut joukko humalaisia bensalenkkareita, jotka ovat viimeistelleet vaikutelman murjomalla jo ennestään kärsinyttä bassoparkaa. Tässä yhteydessä on syntynyt lisää pintavikoja ja lommoja, kaulan lapa on haljennut ja virityskoneiston rattaat suurelta osin korkkaantuneet. Olisipa sentään ylentävä nautinto päästä ananaksesta käsin tukistamalla opettamaan näille nulikoille jotain kunnioituksesta.

Hän repeilee liitoksistaan.

Mikrofonien alta löytyi veikeän värinen kivettynyt vaahtomuovi, joka sai kimmoisuutensa takaisin muutamassa päivässä.

Kittiähän tämä tarvitsee.

Kaula on suora ja raudassa tuntuu olevan jännitettä.

Valmistuspaikasta ja ajankohdasta riippuen kaularaudan säätö voi aidossakin Fenderin jatsimallissa sijaita joko lavan juuressa tai kaulan alapäässä. Tässä japanilaisimitaatiossa on noudatettu järkiajattelua. Eikö teistä muka ole sulaa hulluutta joutua irrottamaan kaula aina kun tarvitsee säätää kaularautaa? Minusta on täysin.

Kolme kieltäkin on vielä paikoillaan. Niitä peittää noin puolentoista millimetrin paksuinen ruoste. Kaula sentään näyttäisi olevan suora ja kaularauta tuntuisi toimivan. Melkein itkettää katsellessa, niin kovin käy bassoa sääliksi. En ole vielä edes kurkistanut pleksin alle, mutta päätös on jo lujittunut: tämä herätetään henkiin ja tästä tulee hieno! Tunnen tämän kohtalon minulle osoittamaksi tehtäväksi, sillä bassolla on historiallisen arvonsa lisäksi valtava henkilökohtainen tunnearvo. Sinänsä rahallista arvoa tällaisella japanilaiskopiolla ei ole punaisen puupennin vertaa, semminkin kun kunto on mikä on. Asiaan vaikuttaa paljon sekin, että Markku on osoittanut luottamuksensa siihen, että saisin tämän elvytettyä. Musiikillisessa historiassani Markku on merkittävin yksittäinen tekijä. Ilman häntä en todennäköisesti soittaisi tänä päivänä bassoa, joten hänen luottamuksensa painaa harteita paljon enemmän kuin mikään henkilökohtainen jazzbasson omistamisen tarve.