Osa IV - Tuoksut muistojen

Etsin rungosta pahimmin irvistävät repeilyt ja puristan ne kiinni Titebond Originalilla. Jätän rungon odottamaan hiontaa ja siirryn kaulan pariin. Aloitan liimaamalla lättähattujen särkemän lavan takaisin kasaan kaksikomponenttisella polyuretaaniliimalla. Samalla tavaralla liimasin kontrabassoni kaulan takaisin paikoilleen toissasyksyisen onnettomuuden jälkeen. Kontra on kestänyt hyvin, joten pysynee tuolla puolikas lapakin. Kuivuneen sauman vetolujuudeksi ilmoitetaan 180 kg neliösenttimetrille. Sitten vietän yhden iltapuhteen vaimon kanssa televisiota katsellen ja Titebondiin kastettuja hammastikkuja ruuvinreikiin naputellen.

Kaulahan on bassosta se osa jota eniten käsitellään, ja se näkyy! Otelautaa peittää runsas kerros jotain orgaanista. On syytä muistaa, että bassoa on käsitellyt lähes neljäkymmentä teini-ikäluokkaa. Oletan joukkoon mahtuvan sellaisiakin henkilöitä, jotka eivät aseta henkilökohtaista hygieniaa tärkeimmäksi prioriteetikseen. Kolhua on lommon päällä ja otelautaa kiertävä alkujaan valkoinen lista on vääntyillyt paikoitellen repsottamaan pari milliä kaulan reunasta koholla. 

Satula näyttäisi olevan mallia omatekemä. Pehmeähköstä muovista karkeasti vuoltu ja ruuveilla kiinnitetty viritys tuo mieleen parhaat neuvostoliittolaiset perinteet. Väkiselläkin epäilykseni kohdistuvat lankkumaalarin suuntaan. Onneksi jazzbassolle nimenomaisesti tarkoitettu valkoinen Tusq-satula löytyy nopeasti ja kasvattaa menoja vain noin kahdeksalla eurolla. Satulan hankin Strings.fi -putiikista, mistä olen yleensäkin ostanut paitsi kielet, myös satulat ja tallaluut satunnaisiin Landola-hankkeisiini. Listan nakertelen irti ja heitän menemään. Hion kaulan joka tapauksessa paljaalle puulle kun sen aika tulee, eikä listalla tee mitään kunhan vain nauhojen päät ovat huolitellut. Lakattu kaula on mielestäni aina ollut soittotuntumaltaan hidas ja tahmea, eikä lakkapintaista kaulaa pidellessään pääse samalle aaltopituudelle instrumentin kanssa. Vähän kuin silittäisi kissaa rukkaset kädessä. Niinpä kaulan takaosan pintaan on tiedossa pelkkä pellavaöljy. Toinen hyvä vaihtoehto voisi olla karnaubavaha. Lavan etupuolen aion lakata, sillä sinne tulee grafiikkaa lakkakerroksen alle.

Joku on aikanaan säästänyt 50 markkaa tekemällä satulan itse.

Ruiskauttelen otelaudalle siivouskaapista evakuoimaani yleispuhdistusainetta ja alan jyystää kynsiharjalla. Harja muuttuu mustaksi noin sekunnissa. Huuhtaisen välillä harjaa ja jatkan jynssäämistä. Voi veljet, että tässä otelaudassa onkin paljon ihmisen DNA:ta. Olen iteroinut puhdistussykliä jo kolmattakymmentä kertaa, ja loskaa vain irtoaa edelleen. Haju on karmea. Esiin nouseva moska pölähtää täsmälleen huoltoaseman vessalle, eli virtsasedimentille. Arvelen tuoksun johtuvan soittajien sormenpäistä ja kämmenistä vuosien mittaan imeytyneestä hiestä. Hikihän on teknisesti ottaen mietoa virtsaa. Onpa soittajien joukossa melkoisen varmasti ihan aitoja kusinäppejäkin, joille käsien peseminen on akkojen höpötyksiä. Ruusupuista otelautaa ei liene koskaan käsitelty minkäänlaisella öljyllä.

Väsyn lopulta hieromiseen. Pyyhin laudan kostealla rätillä ja jätän sen kuivumaan takkahuoneeseen kaapin päälle. Seuraavana aamuna otan kaulan esille levittääkseni otelaudalle pellavaöljyä. Harmi vain, että otelauta haisee vieläkin kahden metrin päähän vanhalle kuselle. Toistan eilisen pesu-urakan ja jätän kaulan taas kuivumaan. Seuraavana päivänä totean hajun olevan läsnä edelleenkin. Ensimmäinen ajatus on, että on hankittava uusi kaula, tai ainakin uusi otelauta. Luovun kuitenkin ajatuksesta saman tien, sillä sitten kyseessä ei enää olisi sama soitin. Sitä paitsi uusi kaula maksaa setelirahaa vaikka sen hankkisikin Kiinasta. Mikkien hinnalla olisi jo saanut kuukauden näkkileivät, joten budjettiin ei enää montaa euroa mahdu. Varsinkaan, jos tarkoituksena on säilyttää avioliitto sopuisena.

Googletuksen perusteella virtsan haju vanhassa hoitamattomassa otelaudassa näyttäisi olevan kohtalaisen yleinen ongelma. Keskustelupalstojen viisaat esittävät ratkaisuksi sitruunaöljyä. Toiset sanovat, ettei sitruunaöljy auttanut mitään. Itse arvelen ongelman piilevän ainakin osittain etymologisessa väärinymmärryksessä. Soittimien huoltamiseen tarkoitettu sitruunaöljyhän ei nimittäin tule oikeasti sitruunasta. Se on juoksevaa mineraaliöljyä, jota on terästetty naftalla. Nimensä se saa kirpeästä tuoksusta ja kellertävästä väristä. Markkinointisyistä sekaan lisätään usein sitruuna-aromia, mikä on omiaan edistämään hämmennyksiä. Sitruunaöljyn hankkiminen siirtyy ainakin seuraavaan arkipäivään, sillä Paltamosta sitä on turha kysellä.

TalkBass-keskustelupalstalla joku ehdottaa pirtua. Niin, miksikäs ei. Pirtua ei ole, mutta Carmolis-tippoja on. Voimakkaan alkoholin lisäksi Carmolis sisältää kaikenlaisia eteerisiä öljyjä, jotka varmasti auttavat peittämään pahinta katkua. Pirtumiehen neuvojen mukaan kaavin tervällä moralla kevyesti nauhojen välit kiinnittäen erityistä huomiota nauhojen juuriin. Tarkoitus ei ole vuolla, vaan todellakin vain kevyesti kaapia. Näin menetellen saan irrotettua kaikkiaan peukalonpään kokoisen kasan pissanhajuista karstaa. Pyyhkäisen otelaudan kostealla luutulla ja roiskin Carmolista ensimmäiselle viidelle nauhalle. Käyn laudan kimppuun vanhalla hammasharjallani. Kuluu tunti ja puoli pulloa Carmolista. Pyyhkäisen laudan kertaalleen kostealla luutulla ja jätän taas kaapin päälle kuivumaan. Aamulla konkoilen takkahuoneeseen pellavaöljypullo toisessa, puhdas riepu toisessa kädessä. Saan vastiketta toiveikkaalle mielialalleni. Ei haise enää, paitsi vienosti Carmolis-yrteille. Sen kanssa voin elää.

Jo ensimmäinen puhdistus irrotti paljon räkää.

Nauhat ovat paikoin kololle kuluneet, kauttaaltaan matalat ja päältä täysin tasaiset. Olisiko asialla ollut jälleen sama kaveri joka vastasi maalaustyötä? En tiedä, mutta joku on selvästi "hionut" nauhoja. Jäljistä päätellen hiomapaperin karkeus ei ole voinut olla paljon 240:tä hienompi. Harkitsen hetkisen nauhojen poistamista kokonaan. Eihän se huono ratkaisu olisi sinänsä. Olihan tällaisen muutostyön omaan soittimeensa tehnyt myös legendojen legenda Jaco Pastorius. En kuitenkaan halua haltuuni "Bass of Doomia", vaan oman Mayan, ja siinä olisi näkemykseni mukaisesti nauhat.

Nappaan seuraavalla kauppareissulla mukaani hienoja kertakäyttöisiä kynsiviiloja sekä maalarinteippiä. Teippaan nauhojen välit ja tuskallisen kärsivällisesti työstän nauhoihin pyöreän muodon. Vaikka kynsiviilat ovatkin hienoa karkeutta, on tätä hommaa tehtävä todellakin ajatuksen kanssa. Tonninen vesihiomapaperi tuntuisi turvallisemmalta ratkaisulta, mutta kynsiviila on nopeampi. On vain muistettava käyttää keveää rannetta. Kiillotuksen suoritan erittäin hienolla teräsvillalla ja taikasienellä. Uudenveroisia näistä ei enää saa taikomallakaan, mutta näyttävät ihan ookoolta ja luultavasti toimivat. Lopullinen totuus selviää sitten kun asennan kielet paikoilleen. Siihen mennessä on päätettävä suunnitelma bee, että tuleeko sittenkin Pastorius-malli, vai tilataanko uutta nauhakiskoa.

Kaulan takana tällaisia merkintöjä. Jos joku tietää niiden merkityksen, olisin kiinnostunut kuulemaan.