Olen ehtinyt jo hangata kasikymppisellä Mirkalla lakan pois lavasta ja kaulan takapuolelta. Lisäksi olen tasoittanut sivut otelaudan laitoihin listan jäljiltä. Hioessa aloin huomata tuttua tuoksua; kyllä, otelaudasta tuttu pissa! Voisiko olla, että neljän vuosikymmenen aikana kaulan puu ehtii lakkapinnakin läpi kauttaaltaan kyllästyä sillä ihmiseritteellä mikä tuon hajun nyt aikaan saakaan. Joka tapauksessa tilanne on se, että olen hionut pintaa pois melkein kokonaisen millimetrin, mutta haju ei siltikään ota laimetakseen. Uskaltaako tuota edes polttaa, vai tuleeko poliisi lyömään patukalla, että senkin ympäristörikkomukseen syyllistyjä?
Lähden selailemaan Kiinan markkinoita hieman ristiriitaisin tunnelmin. Hinta-asiat arveluttavat päällimmäisenä. Rahalle tottavieköön olisi kaikenlaista muutakin käyttöä ihan lasten ruokkimisesta aina terassiremonttiin. Haluaisin myös säilyttää basson mahdollisimman alkuperäisenä, mutta toisaalta ei tee kunniaa minulle eikä soittimelle se haju. Mieleeni kuitenkin muistuu hiljattain lukemani artikkeli ihmisen solujen uusiutumisesta. Suurin osa aikuisen ihmisen soluista uusiutuu kokonaan kymmenessä vuodessa. Ainoastaan aivoissa on koko elämän kestäviä soluja. Minäkin olen siis jo elämäni aikana ollut kolmeen eri otteeseen yli 99-prosenttisesti täysin eri kokonaisuus fyysisessä mielessä kuin syntyessäni en ollut. Mitä taas sielullisiin kysymyksiin tulee, en uskalla lähteä arvailemaan. En kuitenkaan usko bassoni sielun sijaitsevan sen kaulassa sen enempää kuin kaverini Jounin sielun sijainneen hänen moponketjun väliin irtileikkautuneessa etusormessaan, niin paljon käyttöä kuin Jounilla olisi etusormelleen ollutkin.
Silmääni sattuu Ebayssa ilmoitus, jota viime kierroksella en nähnyt. Kiinan veli kauppaa jazzbasson kaulaa 23 eurolla! Tuossa ei vahinkoa tule vaikka ei täysin priimaa ostaisikaan. Hyvällä tuurilla saan kokonaan uuden kaulan. Paskimmassakin tapauksessa saan kuitenkin pakasta vedetyn nauhasetin, jolle 23 euroa tosin on aika härski hinta. Jos kaula on susi, käy otelauta kuitenkin varmasti vanhaan kaulaan pienellä säätämisellä. Vain kaksi jäljellä, myyty viimeksi tunti sitten. Koska minussa on pelimiehen vikaa, laitan tilauksen vetämään. Olen aina ihmetellyt naisten ostovimmaa ja kaikkea siihen liittyvää oheistoimintaa, mutta tämän hankkeen aikana olen huomannut, että on omanlaisensa viehätys vastaanottaa krääsäpaketti kaukaisilta mailta.
 |
| Eikö tuo ihan kaulalta näytä. Halpa se ainakin oli. |
Kontrabassoon olen vaihtanut kielet viimeksi 12 vuotta sitten. Tällä verukkeella käyn vielä vierailulla setä-Hansin verkkokaupassa ja laitan pystybasson kielisetin kaveriksi tulemaan trooppisen turkoosit nauhatarrat jazzbassolle. Ebaysta tilaamani kaula on vaahteraa, jota olen yleensä vieroksunut samasta syystä kuin valkeita paitoja; mustasta ei kura erotu niin helposti, ja sopii tyyliini muutenkin paremmin. Merenvihreät nauhamerkinnät tasapainottanevat kokonaisuutta kuitenkin riittävästi.
Rungon kimppuun siis. Miranol istuu lujassa. Onneksi olen saanut isältä lainaksi oikeat työkalut. Kuumailmapistoolilla puhallan maalin kuprulle ja akkukäyttöisellä tärykoneella raaputan enimmät syrjään. Epäkeskosammakkoon 60-karkeuksinen laikka, ja vaneri alkaa paistamaan kirkkaana. Urakkaa ryydittää korvalappustereoista käsin Jaco Pastoriuksen itsensä mukaan nimeämä levytys vuodelta 1976. Jotain uutta tämä mies on oivaltanut nelikielisestä. Varsinkin huiluäänistä. Jos et usko, kuuntele A-puolen viimeinen raita, Portrait of Tracy. Kannattaa toki jatkaa B-puolellekin, sillä siellä tulee heti ensimmäiseksi Opus Pocus, jossa Othello Molineaux soittaa steel pan -rumpuja. Siinäpä on sellainen sointi joka edistää hilpeyttä ja hyvää mieltä.
 |
| Varo halpoja kopioita! Tämä on aitoa vaneria. |
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti