Ukkoslintu lentokuntoon

Gibson on pitkän ja kunniakkaan historiansa nykypäässä niittänyt varsin kyseenalaista mainetta perseilemällä mitä kummallisin edesottamuksin. Vuodesta 1902 arvostettuja laatusoittimia valmistanut yritys lähti seikkailemaan aloille, joille sen brändillä ei ollut minkäänlaista relevanssia. Uudistuneella johtoryhmällä ei ollut minkäänlaista käsitystä soitin- ja musiikkimarkkinoiden dynamiikasta. Ylimielisyyttä ja kusta päässä kyllä riitti. Yritys onnistui suututtamaan käytöksellään lähes koko musiikkikentän. Olen myös kuullut joidenkin väittävän, että nykyiset Epiphonet (joka siis on Gibsonin halpisversioita valmistava sisaryritys) olisivat yhtä hyviä, ellei jopa parempia kuin isoveljensä.

Oli miten oli, on tämä viisi vuotta sitten ostamani Epiphone Thunderbird Pro IV -basso ylivoimaisesti laadukkain koskaan omistamani soitin. Elektroniikkapuoli on aktiivimallia (terveisiä vaan Juha Sipilälle), eikä soitinta pidetä kasassa ruuvein ja pultein; on yhtä puukappaletta kiireestä kantapäähän. Lehmusta ja mahonkia tiemmä, otelauta ruusupuuta.

Vähällä soitolla se on ollut, joten tänään otin sen esille ja ryhdyin kokeilemaan pitkästä aikaa. Oletteko ikinä nähneet unta, jossa yritätte juosta pakoon, mutta maa upottaa ja kaatuilette jatkuvasti? Samalta tuntui soittaminen, sillä säädöt olivat päin persettä. Olin juuri ennen telakkaa vaihtanut bassoon paksumman DR DDT .55 -kielisetin, sillä tuolloin soitin bändissä, jossa kielisoittimet väännettiin D-vireeseen. Kun siirrytään tuollaiseen hissikaapeliin .45 kaliiperista, on väistämättä säätötoimenpide edessä. Oli kuitenkin jostain syystä jäänyt tekemättä.

Epiphone itse ilmoittaa oikeaksi E-kielen korkeudeksi 12. nauhalta katsottuna 7/64" eli karvan verran alle kolme milliä. Tämä huitelee jossain 7 millimetrin tienoilla. Samaten satula on puoli milliä liian korkea. Niin hyvä soitin kuin onkin, näyttäisi Epiphonella olevan ongelmia tehdä tuotteensa valmiiksi. Satula siis irti ja viilataan kasikymppisellä Mirkalla muutama piiru alapuolelta pois. Homma on töisevä, sillä satula on mustaksi maalattua messinkiä.

Ei näin. Ei todellakaan näin. Onko tuo ihme jos soitto kulkee kuin vanhus kassajonossa.

Myös satula oli liian korkea.

Satulan madallettuani öljyän vielä otelaudan pellavaöljyllä kun kielet ovat kerran pois haitolta. Annan otelaudan kuivahtaa lounastauon ajan ja ruuvaan virityksen uudestaan momenttiin. On aika tarkistaa kaulan suoruus. Tämä tapahtuu siten, että asetetaan capo ensimmäiselle nauhalle ja painetaan kieltä 17. nauhan kohdalta. Tästä kohtaa siksi, että siihen päättyy kaularaudan mitta. Kaulan suoruus selviää seitsemänneltä nauhalta 012-rakotulkilla. Tämä kaula ei säätöä kaipaa, vaan on just kohdillaan.

Capo ykköselle, sormi seitsemälletoista ja katsotaan millainen rako jää seitsemännen nauhan ja kielen väliin.

Kieliviivoitinta hyväksikäyttäen ruuvaan kielten korkeuden tehtaan antamiin asetuksiin. Tämä tuo eteeni uuden murheen: kielet räpsyvät tallamikrofonia vasten. Yleensä tehtaan traktaateissa ilmoitetaan myös oikeaoppinen mikkien korkeus, mutta kerta kyseessä on aktiivimalli (moi taas Juha), tykkään pitää mikit niin lähellä kieliä kuin mahdollista. Tämä ei ole suotavaa passiivisilla alnico-mikeillä, sillä niiden voimakas magneettikenttä vaimentaa kielen värähtelyä jos se on liian lähellä. Aktiivimikissä ei tätä vaivaa ole, sillä signaali saa pontensa etuvahvistimesta. Mitä lähemmäksi mikin nostat, sitä kuumempi soundi. Väännän mikkien korkeudensäätöruuveja kutakin noin varttikierroksen, eivätkä kielet enää läpsy taikka lätise.

Säätäessä on soitin viritettävä jokaisen työvaiheen välissä. Varsinkin jos joutuu säätämään kaularautaa, on kyseessä iteratiivinen prosessi, jolla pyritään mahdollisimman lähelle optimaalisinta tilannetta siihen koskaan täysin pääsemättä. Viritän basson ja siirryn säätämään intonaation kohdalleen. Tämä käy siten, että soitetaan huiluääni 12. nauhalta ja sen perään sama nuotti, mutta nauha alaspainettuna. Jos 12. nauha soi täsmälleen samalla korkeudella kuin huiluääni, ovat äimät hienosti hatussa. Usein nauhaääni on hyttysenvitun verran korkeampi tai matalampi, jolloin pitää muuttaa kielen soivaa pituutta tilannetta vastaavaksi. Jos ääni on ylävireinen, on kieltä pidennettävä. Tämä tapahtuu löysäämällä tallan takapäässä kielen takana sijaitsevaa säätöruuvia. Jos ääni puolestaan on alavireinen, vastaavasti kielen pituutta lyhennetään kiristämällä säätöruuvia. Tällä kertaa selviän helpolla, ja vain G-kieltä on hieman pidennettävä.

Epiphonen ilmoittamat tehdasasetukset.

Jos satulan viilaamista ei lasketa, meni tämän perussäädön suorittamiseen rapiat kymmenen minuuttia. Monet vievät soittimensa musiikkiliikkeeseen säädettäväksi ja köyhtyvät hommasta satasen. Ei se kuitenkaan tämän kummempaa ole. YouTubestakin löytyy roppakaupalla havainnollista videomateriaalia vaikkapa hakusanoilla "bass setup". Mitään erikoistyökaluja ei välttämättä tarvitse. Kuusiokolot tallalle ja kaularaudalle on hyvä olla ja mikeille ja intonaatioruuveille löytyy joka talosta jonkinlainen ristipäämeisseli. Jos ei kertakaikkiaan löydy, käy perunankuorimaveitsi kaiken kokoisille ristipäille. Kieliviivoittimen viran toimittaa aivan hyvin tavallinen mauserimitta ja rakotulkiksi käy vaikka vaimon plussakortti. Tietysti jos haluaa tehdä karvantarkkaa työtä, on muutaman euron investointi rakotulkkisarjaan aivan paikallaan.

On paljon mukavampi soittaa nyt.

Ei siitä paljon tarvinnut viilata, mutta messinki on ikävä työstettävä pelkällä hiekkapaperilla.

Värkit kuin värkit, on kaikkien soittajien syytä pitää soittimensa pelikunnossa ja tehdä nämä perustarkistukset säännöllisin väliajoin. Kun basso on hyvässä iskussa, on soittaminen hauskaa ja vaivatonta kuin voin syöminen.