Osa XI - Lakan kuivuessa suunnittelemme uuden kolttosen

Mayan hipiää on kuluvalla viikolla ruiskunnut peittämään puolenkymmentä ohutta kerrosta kiiltävää lakkaa. Kolmanneksi viimeinen kerros tuli vahingossa vähemmän ohuelti, joten toisen sarven kohdalla ilmeni pientä valumista. Mitäs me pienistä kun ei pienetkään meistä. Näen tämän oivana tilaisuutena saada kokemusta lakkapinnan hionnasta. Odottelen vuorokauden verran pinnan kuivumista raavintakuivaksi, ja täräytän kiiltävän kerroksen tonnisella vesipaperilla matalaksi mataksi. Pienet valumat ja muut epätasaisuudet hälvenevät, joten pieni puleeraus nihkeällä pyyhkeellä ja uusi kerros lakkaa niskaan. Odottelen tunnin ja sihautan toistamiseen. Ei pässimpi. Kupari, musta, vihreä ja kulta ovat kyllä erittäin hieno yhdistelmä. Hehkutan havainnevalokuvia vaimolle, joka selvästikään ei haluaisi loukata herkkiä tunteitani. "No minähän en siis tiedä bassoista paljon mitään, että minkälainen on hieno... mutta ostitko sinä ihan tahallaan tuon muovin noin vihreänä?", hän ihmettelee.

Nyt Mayan uuden lakkakerroksen (ensimmäisen noin neljännesvuosisataan) on vain annettava kuivua lopulliseen kovuuteensa ennen loppuhiontaa ja kiillotusta. Se tarkoittaa sitä, että lankku ripustetaan pannuhuoneeseen ja unohdetaan sinne viikoksi.

Aiemmin jossain vaiheessa mainitsemani ajatus nauhattoman basson kasaamisesta ylijäämäosia hyödyntäen palaa edelleen mielessä hiljaisella liekillä. Haluan toteuttaa runkoratkaisun jotenkin siten, että se olisi minun itseni rakennettavissa, mutta kuitenkin olisi uniikki ja ilmentäisi jonkinlaista omaperäisyyttä ja luovaa ajattelua. Ensimmäinen ja ilmeisin ratkaisu olisi miettiä uusiokäyttö jollekin täysin asiaan liittymättömälle esineelle, mutta noita vessanpöntön istuinrinkula -kitaroitahan on joka toisella näsäviisastelijalla. Viritän käpyrauhaseni oikealle taajuudelle ja ryhdyn taas kuulostelemaan universumia.

Totuus tulee minulle eräänä iltana yllättäen ja pyytämättä kuin faxit Annelille. Kuin luojan karjahtamana kajahtaa päässäni: "Stradivarius!" Totta! Stradivari rakensi maailman parhaat viulut. Etsiskelen käsiini Antonio-vainaan aikoinaan käyttämän muodon ja mittasuhteet ja skaalaan sen 34-tuumaiselle bassomensuurille. Tuleepa julman kokoinen puupala, mutta tulkoon. Pituutta rungolle tulee 60 cm ja leveimmässä kohdassa leveyttä 35. Talla asettuu juuri siten, että potikkaosaston saa kätevästi mahtumaan sen taakse. Värkkään piirustuksen oikeaan mittakaavaan ja hivautan pdf:n Mainostoimisto B2B:lle. Kaksitoista tuntia ja muutamia euroja myöhemmin minulla on hallussani paperinen versio. Soittelen vielä Kle-Manille ja tiedustelen kakkoskasin saatavuutta. Tulee kuulemma ensi tiistaina.

Tämä hanke on vielä pitkän puun nokassa. Kotona minulla on erittäin rajalliset puuntyöstömahdollisuudet, joten veistohommat on tehtävä ukkivainaan verstaalla jahka kelit lämpenevät pikkuisen.

Lavan grafiikka voisi näyttää vaikkapa tällaiselta.

Musiikkisuosituksia olenkin varovasti antanut aiemmissa kirjoituksissani, mutta nyt täytyy antaa vahva lukusuositus. Tilasin Kajaanin kirjastosta seutuvarauksena Viljami Puustisen kirjoittaman kirjan Kingston Wall: Petri Wallin saaga. Luin sen kahdelta istumalta. Olisin lukenut yhdeltä, mutta leipätyö häiritsi. Lukiessani ehdin kuunnella Kingston Wallin diskografian kaksi kertaa Freakout remixit mukaanlukien. Oli koskettava ja valaiseva lukukokemus. Itkin lopussa. Jo räkänokasta lähtien suuresti arvostamani kitarasankari Walli näyttäytyi sellaisissa valoissa, joista ei ollut aavistustakaan. Teinistä asti lähes uskonnollisen hartaasti kuuntelemani musiikki sai täten aivan uudenlaista lihaa luiden ympärille ja näyttäytyy nyt uudesta kulmasta. Jos Kingston Wall jotenkin on koskettanut elämääsi, kehottaisin lukemaan tämän kirjan. En miestä tuntenut, mutta tällainen kuva on tullut, että Wallin Pete oli yhtaikaa traaginen ja koominen hahmo, sekä paljon muutakin. Joka tapauksessa hän on yksi nerokkaimmista taiteilijoista tämän maailman historiassa.