Osa X - Paras tapa pilata maalaustyö

Kuinka moni meistä onkaan jossain vaiheessa elämäänsä selinmaannut aamuyöllä sängyssään, silmät ammollaan pimeän peittämään laipioon katseella reikää poraten, samalla pyöritellen mielessään edestakaisin kysymystä: "mikä olisi paras tapa pilata maalaustyö?" Uskon ja toivon että ei kovin moni, mutta niille jotka ovat, on toivoakseni luvassa sielunrauhaa tämän kirjoituksen myötä.

Kuten päiväkirjani tirkistelijät jo tietänevät, en älyä maalarinhommista muuta kuin sen, mitä Brad Angove ja veljeni Lankkumaalari ovat minulle valaisseet. Koen sielunveljeyttä maalareihin lähinnä siksi, että tiedän ammattikuntaan usein liitettävän stereotyypin tykkäävän hörpätä pahanmakuista tuolloin tällöin. Mulla just sama! Olenhan ammatiltani toimittaja, eikä kenellekään liene salaisuus, että journalismi on janoisten kutsumus.

Molemmat noista edellämainituista herroista ovat joka välissä painottaneet sitä neuvoa, että jos olet aikeissa ryhtyä vähänkään vaativampaan tai aikaisemmin kokeilemattomaasi maalaustyöhön, kokeile ensin jollekin joutopuulle, että mitä todellisuudessa tapahtuu ja mitä ei. Kokemus, vaikka vähäinenkin, voi joskus - ihmeellistä kyllä - tukea lopputulosta egohybriksen fabulointeja paremmin. Jos nämä kaksi saa yhdistettyä onnistuneesti, on silloin matkalla suurmieheyteen.

No mihinkäs minä, perkele, harjoittelisin ellen tuohon työn alla olevaan bassoon. Kuparikerros levittäytyy soittimen pintaan hienosti ja näyttää todella hyvältä. Kuivuessaan kuparinen sävy vain syvenee, eivätkä Mastonin hienot suuttimet ole räkineet pilkkuja pintaan. Upea! Seuraavana aamuna totean sään olevan otollinen spraymaalaukseen kuistilla. Ei sada lunta eikä tuuleskele. Leikkaan pahvista jazzbasson runkoa mukailevan sapluunan, jonka pohjaan askartelen pahviliuskoista sentin korotuksen. Kilistelen mattamustan spraymaalin sekaisin ja alan ruikkia. Kesken maalauksen jostain Itä-Siperiasta puhaltaa tuulenpuuska, joka pyöräyttää maalisuihkua sapluunan alle. Ei se paljoa mene, mutta sen verran kuitenkin, että muutoin suorassa burstifeidissä on silminnähtävä mutka. Ei kiva. Koetan korjata asiaa siirtämällä sapluunaa sentin verran oikealle ja vetämällä uuden kerroksen. Tapahtuu sama mikä tapahtui entiselle räätälille; tästä kankaasta ei enää palttoota saa, mutta hyvän nenäliinan kyllä.

Kaikki hyvin vielä.

Ei näin. Ei todellakaan näin.

Hätäkös tässä. Onhan tuossa Kurkisen pariskunta harjoittamassa liiketointa kylän pinnassa. Saapastelen siis Kle-Manille ja lastaan reppuuni uuden pullon kuparia. Tiinalla näkyy olevan tarjous, että saa kolme putelia kahden hinnalla, joten otan mukaan vielä varulta mattamustan maalin ja kiiltävän akryylilakan. Miksei Alkokin voisi joskus toimia näin?

Uudet kuparit niskaan, ja alkydikerros on vartissa sormikuiva. Totean tuuleskelun yltäneen venäläisen elokuvan mittaluokkiin, joten kuistilla maalaaminen arveluttaa. Varastossa voisi koettaa kun peittelisi kunnolla, mutta siellä on ahdasta ja huono valo. Toisaalta aamuinen maalauskokemus osoittaa myös sen, että sentin feidi on tarpeettoman laaja. Tuohon oikeasti riittää ihan snadi häivytys, joten poistan kaikki korotukset ja päätän edetä aaltopahvin itsessään suomalla puolentoista millimetrin korotuksella. Tämä kelvatkoon. Näkeepähän, että on minun tekemä.

Näin sen piti mennä. Näytän paljaalla sitten kun kuivuu vähäsen.

Entäs se kirkas päällikerros? Sitä olen myös käsitellyt oman vajaan tietämykseni pohjalta aiemminkin tässä kirjoituksistossa. Ihan paras menettelytapa lienee lopulta se, ettei tee asiasta liian monimutkaista ja pyrkii noudattamaan vallitsevia kemian sääntöjä. Tästä johtuen en ruiskuta alkydin päälle nitrosellua, niin paljon kuin "lämmintä vintagesoundia" haluaisinkin. Saman valmistajan pullo jonka kyljessä lukee "clear coat" kelvatkoon. Varmistan vielä myyjältä, ettei tule uutta holokaustia jos suihkutan tätä 994-kuparivärin niskaan. Mitään väärää ei pitäisi tapahtua, lupaa hän.

Projektin loppusuora alkaa häämöttää. Jos universumi ei päätä potkia minua kiveksille, on minulla ensi viikolla tähän aikaan valmis jatsimaija käsissäni.

Osa X,V - Häivytyksen ja hätäisten arvioiden korjaamislisäys

 31.3.2019

Tuollainen se nyt on. Lisäsin vielä jälestä pientä häivytystä vasempaan sakaraan ja pariin kohtaan alareunassa. Oikealla puolella näkyvä röpöstys on siinä, koska se jää plektrasuojan alle. Alkuperäinen reuna jätti vähän feidiä näkyville, joten ruuttasin vain raon umpeen vapaalla kädellä. Onhan se toisaalta niinkin, että kaikki tekemisen arvoinen työ olisi kunnolla tekemisen arvoista, mutta tuon parempaan ei minusta ole. Ei kyllä mielestäni tarvitsekaan olla. Tämä on minusta todella hieno. Kuvista ei aivan totaalisesti välity kuparin todellinen upea sävy.

Tästä jo jonkinlaisen mielikuvan saa lopputuloksesta. Aikalailla sellainen kuin pitikin.

Ihan liian ajattelematon optimisti olin arvellessani, että ensi viikolla näihin aikoihin olisi homma vörpii. Vielä on hankittava kaksitonnista vesihionta-arkkia ja tasoiteltava tuo maalikerros ennen lakkausta. Sen jälkeen lakkakerroksen pitää kuivua ainakin viikko ennen kuin sitä tohtii mennä tasoittelemaan. Lakkakerroksia myös tulee ainakin kaksi. Viimeisen vesihionnan jälkeen tapahtuu kiillotus, jonka jälkeen pääsen kasaamaan soittimen. Sitten on jäljellä enää soittokuntoon säätäminen, virittäminen ja sit rokataan. Tai jatsataan. Miltä nyt sattuu silloin tuntumaan. Ehkä molempia. Fuusioiduttaneen.