Osa VII - Ei kaikki nitroselluloosaa mikä kiiltää

Taisin jo aiemmin tulla kertoneeksi, että pintakäsittelyasiat ovat minulle latinaa. Toisin sanoen kyseessä on kategoria, joka kiehtoo minua kovin, mutta tiedän siitä vain sen mitä koulussa opetettiin ja mitä yleissivistys edellyttää. Tiedän esimerkiksi, että punatulkku on latinaksi pyrrhula pyrrhula ja kettu on vulpes vulpes. Sitä taas en tiedä, miksi suomeksi riittää yksi kerta, mutta latinaksi on väännettävä tuplat. Tai suunnilleen tiedän, mutta en hyväksy logiikkaa. Yksikin kerta riittäisi mielestäni silloin kun suku ja laji jakavat saman nimen. Noh, se filologiasta, bassoasioistahan minä olen tullut tänne höperehtimään.

Ulkonäköasiat Mayan suhteen ovat mielessäni tarkentuneet sitten viime kertoman. Aluksihan siitä piti tulla kelta-vihreä, mutta maanisen vaiheen hieman hellittäessä päätin hillitä pikkuisen ja päädyin kupariin, jota vihreä ja kulta tukevat erinomaisesti. Fenderin värikatalogissa tarkoittamani sävyn nimi on penny. Lisäksi olen tullut vakuuttuneeksi siitä, että minun on maalattava sivut mustaksi aivan pienellä sentin feidillä. Runko olisi periaatteessa valmis maalattavaksi, joten kirjoitan vaimolle ostoslistan Puuiloon, jossa hän toivon mukaan ehtii ja viitsii pistäytyä töiden jälkeen. Totta kai ehtii ja viitsii. Hän on paitsi vaimoni, myös paras kaverini. Tilaukseen siis valkoinen pohjamaali, kupari, mattamusta sekä kiiltävä lakka.

Sitten muistan lukeneeni jossain vaiheessa artikkelin soitinten pintakäsittelystä, tarkemmin sanoen sen loppuvaiheista. Perinteisesti soittimissa käytetään nitroselluloosapohjaista lakkaa. Nykyisin käytetään paljon myös polyuretaanipohjaista, mikä on ilmeisesti helpommin käyttäytyvä ja vähemmän kranttu ratkaisu. Sellakan ja vernissan kanssa ryhtyisin lääräämään, jos ehostamani soittopeli olisi akustinen. Sähkömagneettisesti toimivalle soittimelle pintakäsittelyn laatu on soinnin suhteen herttaisen yhdentekevää. Kyseessä on vain ja ainoastaan estetiikkaan ja näppituntumaan vaikuttava asia. Niin vain kuitenkin jaksavat lukemattomat kaunosielut runoilla tarinoita siitä, miten nitroselluloosalakkaus soi paremmin. Nenästäni purskahtaa jotain poskelle spontaanisti, kun Youtubessa muuan kitaratehtailija sanoo nitrosellun tekevän suuren osan "siitä lämpimästä vintage-soundista". Uskoisin, että näiden viisaiden mielestä myös punaiset autot poikkeavat ajo-ominaisuuksiltaan huomattavasti mustista autoista. Tämä kaikki liittyy siihen samaan diskurssiin, jonka puitteissa nettifoorumeiden nerot läpsivät kikkeleitään toistensa kasvoille "TONEWOOD"-keskusteluiden tuiskeessa. Tästä voisin sanoa paljonkin, mutta tämä kaveri tietää asiasta minua enemmän ja osaa sen myös ilmaista minua paremmin. Jos asia kiinnostaa, suosittelen katsomaan.

Kaavailemani lakka on alkydipohjainen. Soitinrakentajien kokemuksia ja näkemyksiä selaillessani saan käsityksen, että alkydilakka on aloittelijallekin helppo ja sillä saa aikaan näyttävän kiillon. Siitä huolimatta se näyttäisi olevan useimpien mielestä huono ratkaisu soittimen pinnaksi. On kuulemma liian pehmeä, helposti ruttaantuva ja ihoa vasten tympeän tahmea kuivuttuaankin. Kokemuspohjainen tieto alkydilakasta minulla puuttuu, joten enpä tiedä. Onko nitrosellu jotenkin erilainen tuntuman suhteen? Ovathan useimmat meistä pitäneet vanhaa Fenderiä hikistä, paljasta ihoa vasten lämpimissä olosuhteissa. ("meillä" tarkoitan soittajia jotka ovat olleet olemassa vuodesta 1980 taaksepäin). Eikös se nitrolakattu pinta lämmetessään tunnu juuri samalta kuin nousisit kuumana kesäpäivänä shortsit jalassa nahkaisesta nojatuolista? Kai se polylakka siis olisi minun kohdallani järkevin vaihtoehto? Jos sinulla, hyvä lukija, on asiasta vissiä tietämystä, olen järkipuheen kuuntelun ystävä. Eipä siinä, ruksin kiiltolakan tässä vaiheessa pois ostoslistalta ja lykkään päätöksentekoa tuonnemmaksi. Turhia juttuja olen ostanut jo liikaa tämän projektin puitteissa, ja onhan tässä vaikka mitä tekemistä tiedossa ennen viimeistä voitelua.

Kerrankin olen tyytyväinen siihen, miten olen rahojani käyttänyt. Saa nähdä tuleeko tuosta banaani sitten kun kiristetään kielet. Uskon ja toivon, että ei tule. Kaiken kaikkiaan vaikuttaa yllättävän laadukkaalta.

Kuten vaikkapa tuo kaula. Se Kiinasta tilaamani kaula nimittäin tuli kirjattuna kirjeenä, ja tuli kuulkaa nopeasti. Ei kotimaan sisälläkään kulje postikortti näin rivakasti. Kaula näyttää ja tuntuu erinomaiselta. Varsinkin kun huomioidaan, että se maksoi rahteineen alle kolme kymppiä. Se on suora ja kaunis, ja se vastaa kaularaudan vääntämiseen aivan kuten pitääkin. Ilman säätämistä ei tietenkään selvitä, mitä en toki odottanutkaan. Nauhatyötä tämä vaatii pikkuisen ja jalkaa on kavennettava puoli milliä ennen kuin se Mayan taskuun sujahtaa. Tässäkin kaula-asiassa muuten käydään aivan tajunnanräjäyttävää äänensävykeskustelua. Rupelihattuosastolla tuntuu vallitsevan yleinen konsensus siitä, että ruusupuuotelauta tuottaa pehmeämmän ja syvemmän soinnin, kun taas vaahteraotelauta napakan ja kirkkaan. Tähän en kommentoi enää mitään, mutta sen sijaan olen hetkisen täysin vaiti, luon katseeni makuuhuoneen ovensuun kynnykseen ja pyöritän päätäni hiljaa puolelta toiselle.

Sormeesi pistämään tulen =)

Otamme siis 320-hioma-arkin ja käärimme sen suoran palikan ympärille. Kulmaa noin 15 astetta ja kevyellä ranteella taas. Haluan säästää sivussa näkyvät nauhamerkinnät. Sen jälkeen otetaan hieno viila, jonka yksi sivu on sileä. Nyt ei ole tarkoitus muotoilla nauhan päätä mitenkään, sillä kulma on sinänsä hyvä. Viilalla vain sipaisen hiomapaperista jääneen kierteen pois siten, että kaulaa pitkin käteen vetäessä tuntuu hyvältä (tirsk).