maanantai 22. huhtikuuta 2019

Osa XIII - Ette kuulkaa usko, mutta tuli valmiiksi


Tästä lähdettiin ja tähän tultiin.
Niin siinä kävi kuin kävikin, että sain kuin sainkin kasattua kuin kasattuakin kokonaisen jazzbasson Maya-vainaan jämistä. Siitä tuli juuri niin hyvä kuin arvelinkin. Ehkä ei kaikkien standardien mukaan kovin kaunis, mutta komeaääninen. Vähän siis kuin minä itsekin. Parin kuukauden aikana pistin rahaa haisemaan kaikkiaan noin 350-400 euroa, tarkemmin en halua laskeskella. Sitä paitsi tähän hintaan tulee rakennetuksi vielä se nauhaton rauhaton hirviöviulu.


Ensimmäiset audiokokeilut kuuluvat ylläolevalla videolla. Hienoinen chorus-efekti johtuu liian korkealla olevista mikeistä. Voi myös olla, että maadoituksessa mukana olevat metalliset suojukset vaikuttavat magneettikenttään jotenkin. Joka tapauksessa, soundi on mielestäni mitä mainioin. Se ei ole vain lämmin, se on suorastaan kuuma. Jos en olisi itse kasannut hökötystä, arvelisin noita aktiivimikeiksi soundin ja soittotuntuman takia.

Kaulan kulmaa joutuu vielä hitusen säätämään jotta saadaan action juuri oikealle korkeudelle joka kohdasta kaulaa. Samalla ruuvaan mikit Fenderin vintage-viitearvojen sisään mahtuvaksi. Sitten houkuttelen vaimon mukaan jammailemaan, jotta kuulisitte miten Maya sulautuu ryhmätyöhön. Lauantaisaunaan kutsuttu ystävämme Mika on ammattimies kamerahommissa, joten hän tallentaa pikaisen Leskis-coverin saunomisen jälkeen. Sen jälkeen vetäistään vielä pari karaokevetoa samalla kokoonpanolla, mutta säästän teidät siltä komeudelta. Näin se siis soi kanteleen kanssa:


Nyt kun Maya on valmis, saattaa blogipäivityksiin tulla pieni tauko. Tai sitten ei. Sen näkee. Joka tapauksessa aion dokumentoida myös nauhattoman projektin sen loppuun saakka, kävi miten kävi.

Kiitän kiinnostuksestanne ja pysytäänpä kuulolla.

lauantai 13. huhtikuuta 2019

Osa XII - Onko tappi liian iso vai reikä liian ahdas?

Kerran elämässäni joudun minäkin pohtimaan otsikon kysymystä. Puhutaan siis virityskoneiston asentamisvaivoista. Hävetkää, jos muuta ehditte ajatella. Tätä puupalasta on nyt hinkattu ja puleerattu niin sootanasti, että alkaa riittää. Pinta voisi toki näyttää paljon paremmaltakin, mutta rajansa kaikella. On tullut aika kaivella mikkirasia ja kupariteippi jemmasta ja ryhtyä lämmittelemään kolvia.

Yksikelaisilla mikeillä varustettu soitin pörisee aina enemmän tai vähemmän. Humbucker-tyylisissä mikeissä on kaksi eri vaiheessa olevaa kelaa, jotka kumoavat toistensa poimimaa sivuhuminaa. Valitettavasti ne kumoavat myös sellaisia taajuuksia, joista äänensävy voisi hyötyä. Itseäni ei pieni pörinä ole koskaan haitannut, ei musiikissa eikä elämässä yleensä. Tykkään yksikelaisen soundista kuin hullu puurosta. Maadoitusasioihin on kuitenkin syytä kiinnittää erityistä huomiota.

Lollar-mikkien mukana tuli jämäkät ja jäykät tarrapohjaiset vaahtomuovit.
Basson mikkikokonaisuus toimii oman toimensa ohella antennina, joka kiskoo ympäristöstään kaiken löytämänsä signaalin. Niihiin lukeutuu muun muassa verkkovirran 50 Hz huminaa sekä loisteputkien ja sähkövempainten sirinää. Muistan kun poikasena kotona asuessani äänittelin huoneessani kitaroita, ja aina kun joku veti vessan tai laski hanasta vettä, meni minulla otto uusiksi. Nauhalle nimittäin tallentui hyvin kuuluvasti vesipumpun tsirrrrrrrrr...

Kaikki johtavat metalliosat, kuten talla, lisäävät tätä ominaisuutta. Siksi peittelen kaikki onkalot tiiviisti kupariteipillä. Plektrasuojan alapintaan ei tarvitse tuhlata kalliita värkkejä, vaan koulun kuvistunneilta tuttu Uhu Stic ja pala alumiinifoliota riittää ja on itseasiassa myös nopeampi asentaa. Feikkikullitetut mikkisuojukset eivät sellaisenaan tunnu piipauttavan mittaria. Hankaan hiekkapaperilla pinnoitusta pois suojusten alapuolelta, jotta saataisiin nämäkin osat mukaan maadoitusbileisiin.

Tinaan mikit paikoilleen, ruuvaailen basson kasaan ja alan testailla. Vahvistimesta ei tule hillitöntä mölinää ja napoja meisselillä naputellessani kopajaa aivan kuten pitääkin. Myöskään en ilmeisesti ole onnistunut tinatessa kiehauttamaan öljyä rakkaassa Vitamin Q -kapasitorissani, sillä tonepotikkakin tuntuu toimivan hienosti.


Virityskoneistoa en kuitenkaan saa asennettua, sillä lavassa olevat reiät ovat viiksikarvan verran liian pieniä, tai sitten virityskoneiston holkit ovat hitusen liian leveitä. Laajennuksen tarvis on hyvin pieni, mutta en viitsi riskeerata kovaa vaahteraista kaulaa kovin väkivaltaisilla toimenpiteillä. Myöskin absoluuttinen pyöreys vaaditaan, joten en ryhdy vapaalla kädellä viilailemaan. Teen vielä yhden työkaluhankinnan tätä soitinta varten, jolle tosin tullee käyttöä monissa muissakin projekteissa. Tilaan eBaysta viitisen euroa maksavan tappihöylän, eli kiilaporan. Sitten odotellaan posteljoonia.

Seuraavan kolttosen aka nauhattoman ylijäämäosabasson suunnittelu koki historiallisen käänteen, kun yöllä minua puhutteli unessani hieman äkäisen oloisena edesmennyt mestari Pekka Pohjola. Hän oli hyvin adamantti sanellessaan minulle tulevan soittimen mikitysratkaisut.
Paintilla tekemäni hahmotelma siitä, minkä näköisenä suunnilleen Pekka Pohjola minulle unessa näyttäytyi.

Uni oli sen verran vakuuttava, että herättyäni en edes sano vaimolle huomenta, vaan kurotan saman tien puhelimeni yöpöydältä ja tilaan Uraltonelta piezosarjan. Siihen kuuluu 10 piezoelementtiä, metritolkulla johtoa, jakki sekä putkilo puolalaista pikaliimaa.


Ideana on, että Stradivariuksen muotoisen basson valtava koko tarjoaa hienoja akustisia mahdollisuuksia. Kopasta tulee siis osittain ontto ja sen sisään asetellaan piezolätkät. Ne kytketään kahdessa erässä rinnan ja viedään omille potentiometreilleen. Lisäksi asennetaan normaalit jazzbasson mikit. Kaikille näille tulee yhteinen tone. Neljän eri potentiometrin suhteita muuttelemalla voidaan näin ollen saavuttaa valtavan monipuolinen valikoima erityyppisiä soundeja. En tiedä toimiiko tämä, mutta pakko yrittää.

Ja koska eläköön monialainen osaaminen, jaan teille kauniiksi lopuksi pannarireseptini.

1 litra punaista maitoa
5 dl vehniksiä
½ dl sokeria
1 rkl vanilliinisokeria
1 tl suolaa
3 kpl kananmunia
80 g voita


Vehnäjauhot siivilöidään kulhoon ja lisätään muut kuivat. Sitten hillitysti lorottaen maito sekaan. Samalla sekoitetaan vispilällä, niin ei jää paakkuja. Lopuksi munat ja sulatettu voi joukkoon ja sekoitetaan tasaiseksi vatkaamista välttäen. Annetaan turvota puolisen tuntia ja paistetaan syvällä pellillä uunin keskiosassa parissasadassa asteessa noin puoli tuntia. Silmällä näkee, milloin on valmista. Uunista ottamisen jälkeen ripottelen päälle pikkuisen sokeria suutuntuman parantamiseksi ja annan jämähtää vartin verran ennen kuin päästetään lapset tappelemaan parhaista palasista.

torstai 4. huhtikuuta 2019

Osa XI - Lakan kuivuessa suunnittelemme uuden kolttosen

Mayan hipiää on kuluvalla viikolla ruiskunnut peittämään puolenkymmentä ohutta kerrosta kiiltävää lakkaa. Kolmanneksi viimeinen kerros tuli vahingossa vähemmän ohuelti, joten toisen sarven kohdalla ilmeni pientä valumista. Mitäs me pienistä kun ei pienetkään meistä. Näen tämän oivana tilaisuutena saada kokemusta lakkapinnan hionnasta. Odottelen vuorokauden verran pinnan kuivumista raavintakuivaksi, ja täräytän kiiltävän kerroksen tonnisella vesipaperilla matalaksi mataksi. Pienet valumat ja muut epätasaisuudet hälvenevät, joten pieni puleeraus nihkeällä pyyhkeellä ja uusi kerros lakkaa niskaan. Odottelen tunnin ja sihautan toistamiseen. Ei pässimpi. Kupari, musta, vihreä ja kulta ovat kyllä erittäin hieno yhdistelmä. Hehkutan havainnevalokuvia vaimolle, joka selvästikään ei haluaisi loukata herkkiä tunteitani. "No minähän en siis tiedä bassoista paljon mitään, että minkälainen on hieno... mutta ostitko sinä ihan tahallaan tuon muovin noin vihreänä?", hän ihmettelee.


Nyt Mayan uuden lakkakerroksen (ensimmäisen noin neljännesvuosisataan) on vain annettava kuivua lopulliseen kovuuteensa ennen loppuhiontaa ja kiillotusta. Se tarkoittaa sitä, että lankku ripustetaan pannuhuoneeseen ja unohdetaan sinne viikoksi.

Aiemmin jossain vaiheessa mainitsemani ajatus nauhattoman basson kasaamisesta ylijäämäosia hyödyntäen palaa edelleen mielessä hiljaisella liekillä. Haluan toteuttaa runkoratkaisun jotenkin siten, että se olisi minun itseni rakennettavissa, mutta kuitenkin olisi uniikki ja ilmentäisi jonkinlaista omaperäisyyttä ja luovaa ajattelua. Ensimmäinen ja ilmeisin ratkaisu olisi miettiä uusiokäyttö jollekin täysin asiaan liittymättömälle esineelle, mutta noita vessanpöntön istuinrinkula -kitaroitahan on joka toisella näsäviisastelijalla. Viritän käpyrauhaseni oikealle taajuudelle ja ryhdyn taas kuulostelemaan universumia.




Totuus tulee minulle eräänä iltana yllättäen ja pyytämättä kuin faxit Annelille. Kuin luojan karjahtamana kajahtaa päässäni: "Stradivarius!" Totta! Stradivari rakensi maailman parhaat viulut. Etsiskelen käsiini Antonio-vainaan aikoinaan käyttämän muodon ja mittasuhteet ja skaalaan sen 34-tuumaiselle bassomensuurille. Tuleepa julman kokoinen puupala, mutta tulkoon. Pituutta rungolle tulee 60 cm ja leveimmässä kohdassa leveyttä 35. Talla asettuu juuri siten, että potikkaosaston saa kätevästi mahtumaan sen taakse. Värkkään piirustuksen oikeaan mittakaavaan ja hivautan pdf:n Mainostoimisto B2B:lle. Kaksitoista tuntia ja muutamia euroja myöhemmin minulla on hallussani paperinen versio. Soittelen vielä Kle-Manille ja tiedustelen kakkoskasin saatavuutta. Tulee kuulemma ensi tiistaina.


Tämä hanke on vielä pitkän puun nokassa. Kotona minulla on erittäin rajalliset puuntyöstömahdollisuudet, joten veistohommat on tehtävä ukkivainaan verstaalla jahka kelit lämpenevät pikkuisen.
Lavan grafiikka voisi näyttää vaikkapa tällaiselta.

Musiikkisuosituksia olenkin varovasti antanut aiemmissa kirjoituksissani, mutta nyt täytyy antaa vahva lukusuositus. Tilasin Kajaanin kirjastosta seutuvarauksena Viljami Puustisen kirjoittaman kirjan Kingston Wall: Petri Wallin saaga. Luin sen kahdelta istumalta. Olisin lukenut yhdeltä, mutta leipätyö häiritsi. Lukiessani ehdin kuunnella Kingston Wallin diskografian kaksi kertaa Freakout remixit mukaanlukien. Oli koskettava ja valaiseva lukukokemus. Itkin lopussa. Jo räkänokasta lähtien suuresti arvostamani kitarasankari Walli näyttäytyi sellaisissa valoissa, joista ei ollut aavistustakaan. Teinistä asti lähes uskonnollisen hartaasti kuuntelemani musiikki sai täten aivan uudenlaista lihaa luiden ympärille ja näyttäytyy nyt uudesta kulmasta. Jos Kingston Wall jotenkin on koskettanut elämääsi, kehottaisin lukemaan tämän kirjan. En miestä tuntenut, mutta tällainen kuva on tullut, että Wallin Pete oli yhtaikaa traaginen ja koominen hahmo, sekä paljon muutakin. Joka tapauksessa hän on yksi nerokkaimmista taiteilijoista tämän maailman historiassa.

perjantai 29. maaliskuuta 2019

Osa X - Paras tapa pilata maalaustyö

Kuinka moni meistä onkaan jossain vaiheessa elämäänsä selinmaannut aamuyöllä sängyssään, silmät ammollaan pimeän peittämään laipioon katseella reikää poraten, samalla pyöritellen mielessään edestakaisin kysymystä: "mikä olisi paras tapa pilata maalaustyö?" Uskon ja toivon että ei kovin moni, mutta niille jotka ovat, on toivoakseni luvassa sielunrauhaa tämän kirjoituksen myötä.

Kuten päiväkirjani tirkistelijät jo tietänevät, en älyä maalarinhommista muuta kuin sen, mitä Brad Angove ja veljeni Lankkumaalari ovat minulle valaisseet. Koen sielunveljeyttä maalareihin lähinnä siksi, että tiedän ammattikuntaan usein liitettävän stereotyypin tykkäävän hörpätä pahanmakuista tuolloin tällöin. Mulla just sama! Olenhan ammatiltani toimittaja, eikä kenellekään liene salaisuus, että journalismi on janoisten kutsumus.

Molemmat noista edellämainituista herroista ovat joka välissä painottaneet sitä neuvoa, että jos olet aikeissa ryhtyä vähänkään vaativampaan tai aikaisemmin kokeilemattomaasi maalaustyöhön, kokeile ensin jollekin joutopuulle, että mitä todellisuudessa tapahtuu ja mitä ei. Kokemus, vaikka vähäinenkin, voi joskus - ihmeellistä kyllä - tukea lopputulosta egohybriksen fabulointeja paremmin. Jos nämä kaksi saa yhdistettyä onnistuneesti, on silloin matkalla suurmieheyteen.


No mihinkäs minä, perkele, harjoittelisin ellen tuohon työn alla olevaan bassoon. Kuparikerros levittäytyy soittimen pintaan hienosti ja näyttää todella hyvältä. Kuivuessaan kuparinen sävy vain syvenee, eivätkä Mastonin hienot suuttimet ole räkineet pilkkuja pintaan. Upea! Seuraavana aamuna totean sään olevan otollinen spraymaalaukseen kuistilla. Ei sada lunta eikä tuuleskele. Leikkaan pahvista jazzbasson runkoa mukailevan sapluunan, jonka pohjaan askartelen pahviliuskoista sentin korotuksen. Kilistelen mattamustan spraymaalin sekaisin ja alan ruikkia. Kesken maalauksen jostain Itä-Siperiasta puhaltaa tuulenpuuska, joka pyöräyttää maalisuihkua sapluunan alle. Ei se paljoa mene, mutta sen verran kuitenkin, että muutoin suorassa burstifeidissä on silminnähtävä mutka. Ei kiva. Koetan korjata asiaa siirtämällä sapluunaa sentin verran oikealle ja vetämällä uuden kerroksen. Tapahtuu sama mikä tapahtui entiselle räätälille; tästä kankaasta ei enää palttoota saa, mutta hyvän nenäliinan kyllä.

Kaikki hyvin vielä.
Ei näin. Ei todellakaan näin.
Hätäkös tässä. Onhan tuossa Kurkisen pariskunta harjoittamassa liiketointa kylän pinnassa. Saapastelen siis Kle-Manille ja lastaan reppuuni uuden pullon kuparia. Tiinalla näkyy olevan tarjous, että saa kolme putelia kahden hinnalla, joten otan mukaan vielä varulta mattamustan maalin ja kiiltävän akryylilakan. Miksei Alkokin voisi joskus toimia näin?

Uudet kuparit niskaan, ja alkydikerros on vartissa sormikuiva. Totean tuuleskelun yltäneen venäläisen elokuvan mittaluokkiin, joten kuistilla maalaaminen arveluttaa. Varastossa voisi koettaa kun peittelisi kunnolla, mutta siellä on ahdasta ja huono valo. Toisaalta aamuinen maalauskokemus osoittaa myös sen, että sentin feidi on tarpeettoman laaja. Tuohon oikeasti riittää ihan snadi häivytys, joten poistan kaikki korotukset ja päätän edetä aaltopahvin itsessään suomalla puolentoista millimetrin korotuksella. Tämä kelvatkoon. Näkeepähän, että on minun tekemä.
Näin sen piti mennä. Näytän paljaalla sitten kun kuivuu vähäsen.
Entäs se kirkas päällikerros? Sitä olen myös käsitellyt oman vajaan tietämykseni pohjalta aiemminkin tässä kirjoituksistossa. Ihan paras menettelytapa lienee lopulta se, ettei tee asiasta liian monimutkaista ja pyrkii noudattamaan vallitsevia kemian sääntöjä. Tästä johtuen en ruiskuta alkydin päälle nitrosellua, niin paljon kuin "lämmintä vintagesoundia" haluaisinkin. Saman valmistajan pullo jonka kyljessä lukee "clear coat" kelvatkoon. Varmistan vielä myyjältä, ettei tule uutta holokaustia jos suihkutan tätä 994-kuparivärin niskaan. Mitään väärää ei pitäisi tapahtua, lupaa hän.

Projektin loppusuora alkaa häämöttää. Jos universumi ei päätä potkia minua kiveksille, on minulla ensi viikolla tähän aikaan valmis jatsimaija käsissäni.

Osa X,V - Häivytyksen ja hätäisten arvioiden korjaamislisäys

 31.3.2019


Tuollainen se nyt on. Lisäsin vielä jälestä pientä häivytystä vasempaan sakaraan ja pariin kohtaan alareunassa. Oikealla puolella näkyvä röpöstys on siinä, koska se jää plektrasuojan alle. Alkuperäinen reuna jätti vähän feidiä näkyville, joten ruuttasin vain raon umpeen vapaalla kädellä. Onhan se toisaalta niinkin, että kaikki tekemisen arvoinen työ olisi kunnolla tekemisen arvoista, mutta tuon parempaan ei minusta ole. Ei kyllä mielestäni tarvitsekaan olla. Tämä on minusta todella hieno. Kuvista ei aivan totaalisesti välity kuparin todellinen upea sävy.

Tästä jo jonkinlaisen mielikuvan saa lopputuloksesta. Aikalailla sellainen kuin pitikin.

Ihan liian ajattelematon optimisti olin arvellessani, että ensi viikolla näihin aikoihin olisi homma vörpii. Vielä on hankittava kaksitonnista vesihionta-arkkia ja tasoiteltava tuo maalikerros ennen lakkausta. Sen jälkeen lakkakerroksen pitää kuivua ainakin viikko ennen kuin sitä tohtii mennä tasoittelemaan. Lakkakerroksia myös tulee ainakin kaksi. Viimeisen vesihionnan jälkeen tapahtuu kiillotus, jonka jälkeen pääsen kasaamaan soittimen. Sitten on jäljellä enää soittokuntoon säätäminen, virittäminen ja sit rokataan. Tai jatsataan. Miltä nyt sattuu silloin tuntumaan. Ehkä molempia. Fuusioiduttaneen.

perjantai 22. maaliskuuta 2019

Osa IX - Basismi kantavana aatteena ja grafiikkaa pintaan

Vaikka olenkin vain pahainen paikallislehden toimittelija, tuottaa vaalikevät touhua ja tohinaa minunkin työelämääni. Oikeat toimittajat varmaankin elävät työnsä suhteen säkenöivän mielenkiintoisia hetkiä, mutta minulla alkaa jo tulvia kurkusta ylös kaikenmaailman palopuheet ja vaalilupailut. Näinä aikoina olo tuntuu monesti uupuneelta ja ehkä hieman lannistuneeltakin. En ole millään tavoin ideologisesti motivoitunut ihminen ja vieroksun humanismia lukuunottamatta kaikkia ismejä. Paitsi yhtä. Onneksi on se yksi, joka tuo vastapainoa tälle kaikelle ja auttaa jaksamaan. Se on basismi. Eilen kävin esiintymässä vaimon ja sonniviulun kanssa Mäntylän päiväkodin henkilökunnan tykyillassa. Viisitoista pedagogiikan ammattilaista kuunteli soittoamme kiitollisuudella ja arvostuksella. Konsertin päätteeksi lahjoitimme päiväkodille levyn päiväunimusiikiksi. Tällaiset hetket auttavat jaksamaan kaikkea arjen rösettä. Kontrabasson kieliä jousella hangatessa tulee liikauttaneeksi eetteriä sellaisella jytinällä, jonka matalimmat harmoniat kumisevat kaukana kuuloalueen alla. Se on kuulkaa voimaannuttava kokemus. Vertaisin sitä tykillä ampumiseen tykkimiehen näkökulmasta. Tärkein ero onkin siinä, että haupitsin kahvasta kiskaisemalla lennätät ilmaan palasia kumisaappaista ja kyrillisiä kirjaimia sisältävistä loma-anomuksista kahden peninkulman päässä, kun taas kontrabassoa möyryyttämällä voit tuottaa onnellisuuden kokemuksia toisille ihan siinä vieressä.

Meillähän on vaimon kanssa yhteisenä harrastuksena musiikin tekeminen. Itse asiassa se on vähän enemmänkin. Se on asia, joka meidät alunperin yhteen saattoi. Iso kantele, iso basso, pieni ilmaisu ja kiireettömyys. Siinä on Kolokosti Korian ydinresepti. Tulemme myös mielellämme esiintymään kohtuullista korvausta vastaan kaikenlaisiin tapahtumiin tai vaikka ihan muuten vaan. Jos kiinnostaa, tsekkaa Facebookista. Siellä on tarkemmat yhteystiedot.

Se siitä ja sen koosta. On tuon Mayankin eteen jonkinlaista vaivaa nähty. Yhäkin haluan puolustuksekseni änkyttää, että enhän minä mikään maalari ole vaikka viinaa tykkään silloin tällöin maistaakin. Yllätyksenä minulle tuli, miten julmettomasti tuon soittimen hiottu pinta hörppää pohjamaalia sisäänsä. Täytyy ostaa vielä ainakin yksi purkki. Vanerin huono kunto tulee hyvin esille hionnan ja pohjamaalauksen jälkeen. Kirjoitushetkellä hiontaa odottaa kuudes kerros, ja välillä olen joutunut puuttumaan pahimpiin kohtiin kittiä laaputtamalla. Hätäkös tässä. Hyvä siitä kuitenkin tulee sitten kun kaikki on historiaa. Jos jollain on painavaa asiaa, tulen mielelläni ojennetuksi.

Kaulan lapaan aion soittimen alkuperäistä henkeä kunnioittaen laittaa Maya-logon. Lisäksi perään tulee tienattu Jazz Bass -arvonimi sekä tekijän oma leima. Mikä sitten olisi paras tapa siirtää grafiikka lavan pintaan?


Kokeillaanpa liimalakkaa. Tilasin Mod Podge -nimistä tuotetta mattaversiona Hobbypointista. Grafiikat on käännettävä pelikuvaksi ja tulostettava laaserilla. En tiedä, miten mustesuihku tässä toimisi, mutta voisin kuvitella, että tahraantuu prosessin jossain vaiheessa. Mod Podge on yllättävän juoksevaa. Kannattaa varata hommaan pensseli mallia sieni. Ideana on levittää tasainen semipaksu kerros liimalakkaa puun ja paperin väliin. Vaimon plussakortilla kaavitaan ilmakuplat veks ja jätetään yön ajaksi tekeytymään.


Seuraavana aamuna on ennen töihin lähtöä hyvä hetki ottaa kostea pyyhe ja alkaa kevyesti hankaamaan paperia. Seis! Minähän sanoin, että kevyesti! Homman vitsinä on se, että hangataan paperi mutta jätetään muste. Ei saa siis hinkata vailla holttia. Ajan kanssa ja ajatuksella. Minulla käy niin, että painasen yhtä kohtaa hieman liikaa, ja pala mustaa lohkeaa siitä kohtaa, missä sen olisi pysyttävä. Koetan pelastaa tilannetta mustalla permanenttitussilla, mutta mielenkiintoista kyllä, se riipii vain lisää tekstuuria mukaansa. Urho Matti, sanoisi alikersantti.


Löydän toisaalta vinkin, että tarrapaperin pohjana toimiva kiiltopaperi toimisi siirrossa kaikin tavoin paremmin kuin tavallinen tulostusarkki. Sen kanssa ei kuulemma tarvitse edes rimpuilla veden kanssa. Lisäksi menetän sydämeni videon tehneelle äänelle ja tyylille. Näitä jätkiä lisää, niin maailma pelastuu!

Kokeilu antaa kuitenkin osviittaa sinne päin, että homma olisi hoidettavissa. Kokeilen seuraavaksi tuota kiiltometodia ja raportoin sitten kokemuksistani tänne. Lavan pintaa lienee myöskin syytä karhentaa vähäsen hiekkapaperilla. Aivan pian päästään myös ravistelemaan kuparimaalipurkkia. Kevätkin tulee. Eikö olekin kiva? Minusta on!

tiistai 12. maaliskuuta 2019

Osa VIII - Lankkumaalarin synninpäästö

Viimeinen kuva ennen pohjamaaleja.
Valkoista pohjamaalia ei ollut, joten vaimo toi harmaata vastaavaa tuotetta. Itse asiassa parempi näin, kun tarkemmin ajatellaan. Ensimmäiset kaksi kerrosta on suihkutettu ja välillä hiottu. Uskoisin, että lopputulos välttää minun tekemäksi sitten aikanaan.


Kautta projektin on puuhastelumusiikkina soinut Jaco Pastorius. Ehkä siitä johtuen minulla on ruvennut tekemään mieli nauhatonta bassoa, joka ei siis tätä ennen ole kiinnostanut minua pätkääkään kontrahommia lukuunottamatta. Holtittomuuteni ansiosta minulle on hankkeen aikana kertynyt sen verran tilpehööriä, että vanhan kaulan ympärille saisi rakenneltua kokonaan uuden soittimen. Hankkisi vain uuden virityskoneiston ja tallan ja veistäisi itse jonkun täysin mielipuolisen runkoratkaisun. Vanhasta kaulasta ei varmasti haisisi mikään, kun riuhtoisi nauhat irti ja valaisi päälle kerroksen epoksia. Noh, siihen palaamme jos ja kun luoja suo.

Kysykää vaikka Torrancen Jackilta, niin pelkkä raadanta vailla leikintää on varma resepti kirvesmurhalle. Siksipä tahdonkin harhautua hetkeksi sivuun teknisistä yksityiskohdista ja hourailla tovin nautinta-asioista liittyen jo hieman sivuamiini musiikkimieltymyksiin.

Niin valtavasti kuin mestari Pastoriuksen eponyymilevystä diggaankin, alkaa mwaah soimaan jo unissakin. Siksi uudeksi työmotivaattoriksi hakeutuu opiskeluaikojen kestosuosikki, joka jostain syystä on unohtunut viideksitoista vuodeksi. Se on Ornette Colemanin Dancing in Your Head. Tällä vuoden 1977 levytyksellä soittaa bassoa muuan Jamaaladeen Tacuma, joka vielä äänityshetkellä totteli nimeä Rudy McDaniel. On semmoinen mies, jonka nostan milloin tahansa Jacon rinnalle kun puhutaan bassomusiikin umpihankeen hiihtämisestä.

Tämä levy on sardonisella tavalla riemuisa ja kovasti freneettinen. Tulee kuunnellessa sellainen olo kuin katselisi yksijalkaisen humalaisen kaatuilua. Se humalainen olisi niin vihainen, ettei sitä uskaltaisi mennä auttamaan. Jännittävä ja makaaberisti hupaisa tilanne, josta ei kuitenkaan olisi aivan korrektia nauttia eikä oikein tiedä, olisiko syytä kuitenkin pelätä. Hymyilyttää ja ahdistaa yhtaikaa. Sellainen levy on Colemanin Dancing in Your Head. Viimeisellä raidalla on mukana Jajoukan mestaripelimannit Marokosta. Ihan käsittämätöntä, kuinka olenkin voinut tämän unohtaa niin pitkäksi aikaa!



Toviksi vielä takaisin asiaan. Olen käynyt alkuvuoden aikana useita keskusteluja Mayaan liittyen vanhojen kavereiden ja/tai blogia lukeneiden kanssa. Useimpia näitä keskusteluja on yhdistänyt ihmettely maalipinnan vaihtumisesta. Olenkin aiemmissa kirjoitteluissani soimannut "halvatunmoista lankkumaalaria" joka tämän työn on suorittanut. Monien spekulaatioiden kautta lankkumaalarin henkilöllisyys selvisi kuin selvisikin. Ei sitä kaukaa tarvinnut hakea; se oli minun oma velipoikani. Pyydänkin näin julkisesti Villeltä anteeksi ilkeitä puheitani ja laitan käymämme Whatsapp-keskustelun hänen luvallaan kaikkien nähtäväksi tähän.


perjantai 8. maaliskuuta 2019

Osa VII - Ei kaikki nitroselluloosaa mikä kiiltää


Taisin jo aiemmin tulla kertoneeksi, että pintakäsittelyasiat ovat minulle latinaa. Toisin sanoen kyseessä on kategoria, joka kiehtoo minua kovin, mutta tiedän siitä vain sen mitä koulussa opetettiin ja mitä yleissivistys edellyttää. Tiedän esimerkiksi, että punatulkku on latinaksi pyrrhula pyrrhula ja kettu on vulpes vulpes. Sitä taas en tiedä, miksi suomeksi riittää yksi kerta, mutta latinaksi on väännettävä tuplat. Tai suunnilleen tiedän, mutta en hyväksy logiikkaa. Yksikin kerta riittäisi mielestäni silloin kun suku ja laji jakavat saman nimen. Noh, se filologiasta, bassoasioistahan minä olen tullut tänne höperehtimään.

Ulkonäköasiat Mayan suhteen ovat mielessäni tarkentuneet sitten viime kertoman. Aluksihan siitä piti tulla kelta-vihreä, mutta maanisen vaiheen hieman hellittäessä päätin hillitä pikkuisen ja päädyin kupariin, jota vihreä ja kulta tukevat erinomaisesti. Fenderin värikatalogissa tarkoittamani sävyn nimi on penny. Lisäksi olen tullut vakuuttuneeksi siitä, että minun on maalattava sivut mustaksi aivan pienellä sentin feidillä. Runko olisi periaatteessa valmis maalattavaksi, joten kirjoitan vaimolle ostoslistan Puuiloon, jossa hän toivon mukaan ehtii ja viitsii pistäytyä töiden jälkeen. Totta kai ehtii ja viitsii. Hän on paitsi vaimoni, myös paras kaverini. Tilaukseen siis valkoinen pohjamaali, kupari, mattamusta sekä kiiltävä lakka.

Sitten muistan lukeneeni jossain vaiheessa artikkelin soitinten pintakäsittelystä, tarkemmin sanoen sen loppuvaiheista. Perinteisesti soittimissa käytetään nitroselluloosapohjaista lakkaa. Nykyisin käytetään paljon myös polyuretaanipohjaista, mikä on ilmeisesti helpommin käyttäytyvä ja vähemmän kranttu ratkaisu. Sellakan ja vernissan kanssa ryhtyisin lääräämään, jos ehostamani soittopeli olisi akustinen. Sähkömagneettisesti toimivalle soittimelle pintakäsittelyn laatu on soinnin suhteen herttaisen yhdentekevää. Kyseessä on vain ja ainoastaan estetiikkaan ja näppituntumaan vaikuttava asia. Niin vain kuitenkin jaksavat lukemattomat kaunosielut runoilla tarinoita siitä, miten nitroselluloosalakkaus soi paremmin. Nenästäni purskahtaa jotain poskelle spontaanisti, kun Youtubessa muuan kitaratehtailija sanoo nitrosellun tekevän suuren osan "siitä lämpimästä vintage-soundista". Uskoisin, että näiden viisaiden mielestä myös punaiset autot poikkeavat ajo-ominaisuuksiltaan huomattavasti mustista autoista. Tämä kaikki liittyy siihen samaan diskurssiin, jonka puitteissa nettifoorumeiden nerot läpsivät kikkeleitään toistensa kasvoille "TONEWOOD"-keskusteluiden tuiskeessa. Tästä voisin sanoa paljonkin, mutta tämä kaveri tietää asiasta minua enemmän ja osaa sen myös ilmaista minua paremmin. Jos asia kiinnostaa, suosittelen katsomaan.

Kaavailemani lakka on alkydipohjainen. Soitinrakentajien kokemuksia ja näkemyksiä selaillessani saan käsityksen, että alkydilakka on aloittelijallekin helppo ja sillä saa aikaan näyttävän kiillon. Siitä huolimatta se näyttäisi olevan useimpien mielestä huono ratkaisu soittimen pinnaksi. On kuulemma liian pehmeä, helposti ruttaantuva ja ihoa vasten tympeän tahmea kuivuttuaankin. Kokemuspohjainen tieto alkydilakasta minulla puuttuu, joten enpä tiedä. Onko nitrosellu jotenkin erilainen tuntuman suhteen? Ovathan useimmat meistä pitäneet vanhaa Fenderiä hikistä, paljasta ihoa vasten lämpimissä olosuhteissa. ("meillä" tarkoitan soittajia jotka ovat olleet olemassa vuodesta 1980 taaksepäin). Eikös se nitrolakattu pinta lämmetessään tunnu juuri samalta kuin nousisit kuumana kesäpäivänä shortsit jalassa nahkaisesta nojatuolista? Kai se polylakka siis olisi minun kohdallani järkevin vaihtoehto? Jos sinulla, hyvä lukija, on asiasta vissiä tietämystä, olen järkipuheen kuuntelun ystävä. Eipä siinä, ruksin kiiltolakan tässä vaiheessa pois ostoslistalta ja lykkään päätöksentekoa tuonnemmaksi. Turhia juttuja olen ostanut jo liikaa tämän projektin puitteissa, ja onhan tässä vaikka mitä tekemistä tiedossa ennen viimeistä voitelua.

Kerrankin olen tyytyväinen siihen, miten olen rahojani käyttänyt. Saa nähdä tuleeko tuosta banaani sitten kun kiristetään kielet. Uskon ja toivon, että ei tule. Kaiken kaikkiaan vaikuttaa yllättävän laadukkaalta.
Kuten vaikkapa tuo kaula. Se Kiinasta tilaamani kaula nimittäin tuli kirjattuna kirjeenä, ja tuli kuulkaa nopeasti. Ei kotimaan sisälläkään kulje postikortti näin rivakasti. Kaula näyttää ja tuntuu erinomaiselta. Varsinkin kun huomioidaan, että se maksoi rahteineen alle kolme kymppiä. Se on suora ja kaunis, ja se vastaa kaularaudan vääntämiseen aivan kuten pitääkin. Ilman säätämistä ei tietenkään selvitä, mitä en toki odottanutkaan. Nauhatyötä tämä vaatii pikkuisen ja jalkaa on kavennettava puoli milliä ennen kuin se Mayan taskuun sujahtaa. Tässäkin kaula-asiassa muuten käydään aivan tajunnanräjäyttävää äänensävykeskustelua. Rupelihattuosastolla tuntuu vallitsevan yleinen konsensus siitä, että ruusupuuotelauta tuottaa pehmeämmän ja syvemmän soinnin, kun taas vaahteraotelauta napakan ja kirkkaan. Tähän en kommentoi enää mitään, mutta sen sijaan olen hetkisen täysin vaiti, luon katseeni makuuhuoneen ovensuun kynnykseen ja pyöritän päätäni hiljaa puolelta toiselle.

Sormeesi pistämään tulen =)
Otamme siis 320-hioma-arkin ja käärimme sen suoran palikan ympärille. Kulmaa noin 15 astetta ja kevyellä ranteella taas. Haluan säästää sivussa näkyvät nauhamerkinnät. Sen jälkeen otetaan hieno viila, jonka yksi sivu on sileä. Nyt ei ole tarkoitus muotoilla nauhan päätä mitenkään, sillä kulma on sinänsä hyvä. Viilalla vain sipaisen hiomapaperista jääneen kierteen pois siten, että kaulaa pitkin käteen vetäessä tuntuu hyvältä (tirsk).